Jani Raerinne: Suomen Akatemian tutkimusrahoitusuudistus vaikuttaa epäonnistuneelta


Jani Raerinne: Kohteleeko Suomen Akatemia hakijoita yhdenvertaisesti?

Julkaistu: 16.9.2024

Suomen Akatemia uudisti nuorten tutkijasukupolven rahoitusta vuonna 2022.

Uudistuksen yksi tavoitteista oli vähentää saapuvien hakemuksien lukumääriä ja nostaa myöntöprosentteja rahoitettavaksi päätyville hakemuksille. Tämä tulee ilmi siinä, että uudistuksen keskeisin sisältö koski hakukelpoisuusaikojen tiukentumista yksilöhakemuksien osalta.

Käytännössä hakukelpoisuusajat puolitettiin: yksilöhakemuksien kelpoisuusaika on nykyään 2–7 vuotta väitöksestä aiemman 0–10 vuoden sijasta. Edellinen toteutettiin siten, että tutkijatohtoreiden rahoitusmuoto lakkautettiin ja akatemiatutkijoiden hakukelpoisuusaikoja muutettiin.

Akatemia on yrittänyt rajoittaa saapuvien hakemuksien lukumääriä aiemminkin (vrt. liikkuvuusedellytys).

Suomen Akatemialla on takana kaksi rahoituskierrosta uudistuksen jälkeen: syyshaku 2022 ja talvihaku 2024. Syyshakua 2023 ei järjestetty, koska Akatemia siirtyi talvihakuun. Akatemian julkaisemat tilastot em. rahoituskierroksilta tarjoavat aineistoa sen arvioimiseksi, miten onnistunut uudistus mahdollisesti oli.

Syyshakuun 2022 saapui noin 20 % vähemmän hakemuksia kuin syyshakuun 2021 ennen uudistusta. Talvihaun 2024 vastaava luku oli noin 10 %, mikä tarkoittaa, että hakemuksien lukumäärät ovat kasvaneet syyshausta 2022.

Kun tarkastelee sitä, minkälaisia hakemuksia talvihakuun 2024 saapui, ilmenee, että yksilöhakemuksien (so. akatemiatutkijahakemuksien) määrät ovat laskeneet syyshaun 2022 määristä, mutta hankehakemuksien määrät ovat kasvaneet.

Akatemiatutkijahakemuksien myöntöprosentit ovat uudistuksen jälkeen vaihdelleet välillä 13–16 % ja akatemiahankehakemuksien välillä 13–19 %. Uudistusta edeltävinä vuosina em. rahoitusmuotojen myöntöprosentit ovat vaihdelleet välillä 10–22 %.

Vaikka saapuvien yksilöhakemuksien lukumäärät ovat uudistuksen myötä vähentyneet, merkittävää muutosta akatemiatutkijahakemuksien myöntöprosenteissa ei kuitenkaan ole yllä olevien lukujen valossa havaittavissa. Tälle löytyy selitys siitä, että hakemuksien rahoituspyynnöt ja -myönnöt ovat kasvaneet. Talvihaun 2024 osalta yhden toimikunnan keskimääräinen myöntö akatemiatutkijahakemuksille oli noin 720 000 euroa. Kahden muun toimikunnan keskimääräiset myönnöt olivat maltillisempia, mutta kasvaneet edelliseltä hakukierrokselta. 

Rahoituspyyntöjen ja -myöntöjen kasvu johtuu siitä, että Akatemia ei asettanut akatemiatutkijahakemuksille kulukattoa. Tarkoitus ilmeisesti oli, että hakijat määrittäisivät sen, miten paljon tutkimus tarvitsee rahoitusta. Ei ole kuitenkaan selvää, ovatko hakemuksien rahoituspyynnöt aina tutkimuksellisesti välttämättömiä. Rahoitus myönnetään tutkimusorganisaatioille, joiden edun mukaista on ohjeistaa hakijoita hakemaan mahdollisimman paljon rahoitusta, erityisesti palkkakulujen osalta.

Rahoitettavaksi päätyvien yksilöhakemuksien lukumäärissä on tapahtunut laskua uudistuksen jälkeen. Syyshaussa 2021 rahoitettiin 175 nuorten tutkijoiden yksilöhakemusta (105 tutkijatohtorihakemusta ja 70 akatemiatutkijahakemusta).  Syyshaussa 2022 rahoitettiin 153 yksilöhakemusta ja talvihaussa 2024 132 yksilöhakemusta (kaikki akatemiatutkijahakemuksia). Vaikka rahoitettavien akatemiatutkijoiden hakemuksien lukumäärissä on tapahtunut kasvua suhteessa syyshakuun 2021 ennen uudistusta (trendi on tosin laskeva), yksilöhakemuksia rahoitetaan vähemmän uudistuksen jälkeen, koska tutkijatohtoreiden rahoitusmuotoa ei ole enää olemassa.

Tämä ei ole hyvä asia. Akatemian hauissa ei ole ollut puutetta rahoitettavissa olevista hakemuksista. Suurin osa hakemuksista, jotka olisivat Akatemian omien kriteerien perusteella rahoitettavissa olevia (kaikki hakemukset, joiden yleisarvosana on 5 tai 6) jäävät vaille rahoitusta. Erot rahoitukseen päätyvien ja rahoitusta vaille jääneiden hakemuksien välillä ovat tyypillisesti marginaalisia tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden kannalta. Akatemian tulisi yrittää saada rahoituksen piiriin mahdollisimman suuri määrä hakemuksia edellisestä joukosta. Valitettavasti trendi uudistuksen jälkeen on ollut päinvastainen.

Edellinen myös tarkoittaa sitä, että rahoitettavan tutkimuksen monimuotoisuus on kaventunut uudistuksen myötä, koska rahoitusta myönnetään pienemmälle joukolle hakijoita.

Nykymuotoista akatemiatutkijoiden rahoitusmuotoa ei voi suoraan verrata vanhaan rahoitusmuotoon. Rahoitusta voidaan nykyään käyttää myös muiden tutkijoiden kuin hakijan palkkaamiseksi. Ongelma on silti, että tutkimusrahoitus kohdistuu vähemmän monimuotoisen tutkimuksen rahoittamiseksi riippumatta siitä, montako henkilötyövuotta hakemukset työllistävät, koska palkattujen tutkijoiden tulisi tehdä tutkimusta hakijoiden projekteissa.

Akatemiahankehakemuksien myöntöprosenteissa ei ole myöskään tapahtunut edistystä. Osittain tämä on seurausta siitä, että saapuvien hakemuksien määrissä on tapahtunut kasvua. Tämä mahdollisesti johtuu siitä, että tutkijat yrittävät hankehakemuksilla paikata uudistuksen luomaa rahoitustyhjiötä niille, jotka eivät ole enää hakukelpoisia. Akatemian uudistus mahdollisesti vain siis siirsi entisen hakupaineen toiseen rahoitusmuotoon, johon se ei kuuluisi. 

Kokonaisuutena arvioiden Akatemian uudistus ei vaikuta onnistuneelta.  Yksikään aikaisempi uudistus ei ole heikentänyt tutkijoiden rahoitustilannetta samassa mittakaavassa, koska vuoden 2022 uudistuksesta seurasi, että huomattavasti pienempi joukko tutkijoita oli hakukelpoisia.

Vaikka saapuvien hakemuksien lukumäärät ovat vähentyneet ja rahoitusmuotoja on enää kaksi kolmen sijasta, myöntöprosenteissa ei ole nähtävissä edistystä uudistuksen jälkeen. Akatemiatutkijahakemuksien ja -hankehakemuksien myöntöprosentit lähestyvät alhaisimpia myöntöprosentteja em. rahoitusmuodoille ennen uudistusta.

Hakupaineen kasvu akatemiahankehakemuksien osalta ei ole toivottava tulos. Hakemuskäsittelyn ja -arvioinnin työtaakka kasvaa, myöntöprosentit laskevat, rahoitusta koskeva päätöksenteko vaikeutuu ja suurempi määrä hakijoita hakee turhaan rahoitusta yrittäen paikata uudistuksen jälkeistä rahoitustyhjiötä.

Akatemian asettamia uusia hakukelpoisuusaikoja kohtaan voidaan myös esittää kritiikkiä.

Laadultaan korkea ja vaikuttava tutkimus tarvitsee eri uravaiheissa olevia tutkijoita. Heikoimmassa rahoitusasemassa ovat kuitenkin varttuneet tutkijat, joiden asemaa Akatemian uudistus vain heikensi entisestään. Tilanteesta eivät toisaalta hyödy edes nuoret tutkijat. Tiukentuneet kelpoisuusajat tarkoittavat, että heidän uransa tulevat olemaan lyhyitä.  Tällä hetkellä tutkimusrahoittajat kilpailevat myös samoista hakijoista ja hakemuksista.  Olisi tutkimusrahoittajien oman edun mukaista monipuolistaa rahoitusmuotoja eri uravaiheissa oleville tutkijoille eikä vain keskittyä nuorien tutkijoiden rahoittamiseen. Tämä vähentäisi kilpailua tutkimusrahoittajien välillä, kuten myös kasvattaisi ja monipuolistaisi arvioitavien ja rahoitettavien hakemuksien joukkoa.

Jos on epärealistista olettaa, että Akatemia palaisi tilanteeseen ennen uudistusta, on selvää, että Akatemian on harkittava kulukattojen asettamista akatemiatutkijahakemuksille. Muitakin mahdollisuuksia on, jotka mahdollisesti heikentäisivät tutkimusrahoitustilannetta entisestään, kuten kulukattojen poistaminen akatemiahankkeiden osalta (raja yksilö- ja hankehakemuksien välillä on joka tapauksessa nykyään epäselvä) tai hankehakemuksien hakijoiden hakukelpoisuusehtojen tiukentaminen.

Vuoden 2022 uudistus on hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa tutkimusrahoitusta koskevia uudistuksia on toteuttaa annettuna Akatemian riittämätön myöntövaltuuden määrä. Tärkein Akatemian tutkimusrahoitusta koskeva uudistus olisi myöntövaltuuden määrän päivittäminen edes kohtuulliselle tasolle.

Lähteet

https://www.aka.fi/suomen-akatemian-toiminta/ajankohtaista/tiedotteet-ja-uutiset/2022/suomen-akatemia-uudistaa-nuoren-tutkijasukupolven-rahoitusmuotoja

https://www.aka.fi/tutkimusrahoitus/arviointi-ja-rahoituspaatokset/rahoituspaatokset/hakemusten-ja-rahoituspaatosten-tilastoja

Jani Raerinne: Kohteleeko Suomen Akatemia hakijoita yhdenvertaisesti?

Jani Raerinne: Kohteleeko Suomen Akatemia hakijoita yhdenvertaisesti?

Julkaistu: 9.7.2024

Rahoitusta tutkimukseen on ollut vaikeinta saada Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen (KY) toimikunnan aloilla. Sen alojen hakijoilla on myös käytettävissä vähemmän tutkimusrahoitusta per hakija/rahoitusmuoto kuin kahden muun toimikunnan alojen hakijoilla. Edelliset erot johtuvat siitä, että KY-toimikunnan rahoitusosuus on pienin kolmesta tiedekunnasta. Toimikuntien rahoitusosuuksista on vastuussa Akatemian hallitus, joka on tehnyt tiedepoliittisen päätöksen siitä, miten rahoitus jaetaan toimikuntien välillä. Valitettavasti päätöksen taustalla ei vaikuta olevan selviä tutkimukseen tai sen rahoitukseen liittyviä perusteita, minkä lisäksi päätös asettaa hakijat epätasa-arvoisiin asemiin kilpailussa valtionavustuksista.

Suomen Akatemian biotieteiden, terveyden ja ympäristön toimikunta (BTY), kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta (KY) ja luonnontieteiden ja tekniikan toimikunta (LT) eivät ole olleet yhdenvertaisissa asemissa tutkimusrahoituksen suhteen.

Rahoitusta tutkimukseen on ollut vaikeinta saada KY-toimikunnan aloilla. Akatemian vuosien 2018–2021 syyshakujen tilastojen mukaan KY-toimikunnan osuus alhaisimmista myöntöprosenteista eri rahoitusmuodoille (tutkijatohtorit, akatemiatutkijat ja -hankkeet) on ollut 58 %. LT-toimikunnan em. osuus on ollut 25 % ja BTY-toimikunnan 8 %. Yllä ei ole huomioitu vuoden 2019 syyshaun tutkijatohtoreiden rahoitusmuotoa: KY:n ja BTY:n myöntöprosentit olivat yhtä alhaiset.

Vastaavasti todennäköisemmin tutkimusrahoitusta on saanut BTY-toimikunnalta. Sen osuus korkeimmista myöntöprosenteista Akatemian eri rahoitusmuodoille on ollut 58 % vuosien 2018–2021 syyshakujen tilastojen mukaan. Vastaavat luvut kahdelle muulle toimikunnalle ovat 25 % (LT) ja 8 % (KY). Vuoden 2020 syyshakua ja tutkijatohtoreiden rahoitusmuotoa ei ole huomioita: BTY:n ja LT:n myöntöprosentit olivat yhtä korkeat.

Syy sille, miksi KY-toimikunnan alojen hakijoiden on ollut vaikeinta saada tutkimusrahoitusta on, että KY-toimikunnan rahoitusosuus on ollut pienin.

Akatemia kuitenkin uudisti vuonna 2022 yleishakua mm. lakkauttamalla tutkijatohtoreiden rahoitusmuodon. Ovatko toimikunnat tai hakijat yhdenvertaisemmissa rahoitusasemissa uudistusten jälkeen? Aineistoa on saatavilla yhdeltä rahoituskierrokselta: ”Suomen Akatemian rahoitustilastot syyshausta 2022”. Vuoden 2023 syyshakua ei järjestetty, koska Akatemia siirtyi talvihakuun.

Tarkastelen ensin toimikuntien rahoitustilannetta kahden nykyisen Akatemian rahoitusmuodon (akatemiatutkijat ja -hankkeet) valossa vuoden 2022 syyshaun osalta. Tämän jälkeen tarkastelen toimikuntia kokonaisrahoituksen suhteen. Lopputulema on, että hakijat eivät vieläkään ole yhdenvertaisissa asemissa tutkimusrahoituksen suhteen. On myös epäselvää, mitkä tutkimukselliset tai sen rahoitukseen liittyvät syyt oikeuttavat toimikuntien väliset erot tutkimusrahoituksen osuuksissa ja määrissä.

Akatemiatutkijarahoitus

Vuoden 2022 syyshaun osalta toimikunnilla oli rahoitusta käytettävissä akatemiatutkijahakemusten osalta seuraavasti: BTY 29,6 miljoonaa euroa, KY 25,5 miljoonaa euroa ja LT 35 miljoonaa euroa (yhteensä 90,1 miljoonaa euroa). 

Kaikkien kolmen toimikunnan myöntöprosentti akatemiatutkijahakemuksille oli sama vuoden 2022 syyshaussa: 15 %.

Toimikuntien keskimääräisissä rahoitusmyönnöissä akatemiatutkijahakemuksille oli kuitenkin eroja (ks. kuva 1).  BTY-toimikunnan rahoittamat akatemiatutkijahakemukset olivat selvästi kalliimpia rahoittaa kuin KY-toimikunnan.

Kuva 1. Toimikuntien keskimääräiset myönnöt (€) rahoitetuille akatemiatutkijahakemuksille v. 2022 syyshaussa.

Akatemiahankerahoitus

Vuoden 2022 syyshaun osalta toimikunnilla oli rahoitusta käytettävissä hankehakemusten osalta seuraavasti: BTY 41 miljoonaa euroa, KY 31 miljoonaa euroa ja LT 48 miljoonaa euroa (yhteensä 120 miljoonaa euroa). 

Myös myöntöprosenteissa oli eroja: BTY 19 %, KY 16 % ja LT 17 %. Toimikunnat ja hakijat eivät olleet yhdenvertaisissa asemissa hankerahoituksen suhteen edes myöntöprosenttien valossa. (Huom. konsortiot on yllä laskettu yhdeksi hakemukseksi.)

LT-toimikunnan hankehakemukset olivat kalliita rahoittaa (kuva 2). Tämä myös selittää, miksi toimikunnan myöntöprosentti jäi hankkeiden tapauksessa alhaisemmaksi kuin BTY-toimikunnan. Todennäköinen syy LT-toimikunnan rahoittamien hankkeiden korkeille kustannuksille on, että edellisten joukossa oli paljon konsortiohakemuksia, joiden rahoitusmyönnöt ovat korkeampia. KY-toimikunnan alhaisinta myöntöprosenttia ei sen sijaan selitä mikään muu kuin sen pienin rahoitusosuus (KY-alojen hankkeet olivat halvimpia rahoittaa)

Kuva 2. Toimikuntien keskimääräiset myönnöt (€) rahoitetuille akatemiahankehakemuksille v. 2022 syyshaussa (arviot on laskettu Akatemian tilastoista ja toimikuntien päätöskokouksien jälkeisistä ilmoituksista käytettävissä olevasta rahoituksesta).

Erot kokonaisrahoituksessa ja rahoitustarpeessa

Yksittäisten rahoitusmuotojen tarkastelun lisäksi pitää tarkastella sitä, mikä toimikuntien kokonaisrahoitustilanne oli kummankin em. rahoitusmuodon suhteen.

Vuoden 2022 syyshaussa BTY-toimikunnan kokonaisrahoitus oli 70,5 miljoonaa euroa, KY-toimikunnan 56,6 miljoonaa euroa ja LT-toimikunnan 83 miljoonaa euroa (yhteensä 210,2 miljoonaa euroa). Kokonaisrahoituksen osuudet osoittavat, että BTY-toimikunnan osuus kokonaisrahoituksesta ei merkittävästi eronnut LT-toimikunnan osuudesta (kuva 3). Sen sijaan KY-toimikunnan osuus kokonaisrahoituksesta erosi selvästi kahdesta muusta toimikunnasta.

Kuva 3. Toimikuntien kokonaisrahoituksen osuudet (%) v. 2022 syyshaun akatemiatutkija- ja -hankerahoituksesta. 

Toimikuntien väliset erot kokonaisrahoituksessa voivat olla välttämättömiä, että niillä on yhtäläiset mahdollisuudet tutkimuksen rahoittamiseksi. Toimikuntien rahoituksen tarve on riippuvainen sekä toimikunnan hakupaineesta (LT-toimikuntaan saapuu tyypillisesti eniten hakemuksia) että sen rahoittamien alojen tutkimuskulurakenteesta (yleisen uskomuksen mukaan luonnontieteellinen tutkimus on kalliimpaa rahoittaa kuin ihmis- tai yhteiskuntatieteellinen tai taiteen tutkimus). 

Vuoden 2022 syyshaussa BTY-toimikuntaan saapui 299 akatemiatutkija- ja 385 hankehakemusta (684 hakemusta yhteensä). KY-toimikuntaan saapui 330 akatemiatutkija- ja 375 hankehakemusta (705 hakemusta yhteensä). LT-toimikuntaan saapui 389 akatemiatutkija- ja 455 hankehakemusta (844 hakemusta yhteensä). Katso kuva 4 toimikuntien osuuksista kaikista Akatemiaan saapuneista hakemuksista (2 233 hakemusta yhteensä).

Kuva 4. Toimikuntien osuudet (%) kaikista saapuneista akatemiatutkija- ja -hankehakemuksista v. 2022 syyshaun osalta. Luvut on pyöristetty ylöspäin (kokonaisprosentti on tästä syystä 101). 

Saapuneiden hakemusten osuuksien ja lukumäärien perusteella BTY- ja KY-toimikunta olivat samankokoisia, vaikka niiden osuudet kokonaisrahoituksesta erosivat selvästi toisistaan (vrt. kuvia 3 ja 4). Toisaalta vaikka BTY-toimikuntaan saapui selvästi vähemmän hakemuksia kuin LT-toimikuntaan (kuva 4), niillä oli samanlainen osuus kokonaisrahoituksesta (kuva 3).

Yllä oleva osoittaa, että toimikuntien väliset erot kokonaisrahoituksessa eivät selity niiden erilaisilla hakupaineilla. Tämä on yllättävää, koska hakupaine on luultavasti tärkein – ja helpoiten mitattavissa oleva – tekijä, joka pitäisi huomioida rahoitusosuuksien jaossa. 

Edellinen voidaan ilmaista myös toisin päin. Jos Suomen Akatemia jakaa toimikuntien rahoituksen siten, että jakoperuste ei huomioi sitä, että toimikuntiin saapuu erilaiset määrät hakemuksia, tämä asettaa hakijat lähtökohtaisesti epäyhdenvertaisiin asemiin tutkimusrahoituskilpailussa.

Jos yksin hakupaine otettaisiin toimikuntien rahoitusosuuksissa huomioon (so. vuoden 2022 syyshaun kokonaisrahoitus, 210,2 miljoonaa euroa, jaettaisiin kuvan 4 osuuksien mukaisesti), KY-toimikunnan kokonaisrahoituksen vuoden 2022 syyshaun osalta olisi pitänyt olla noin 10 miljoonaa euroa suurempi. Lisäosuudella olisi saatu 19–20 akatemiatutkija- tai -hankehakemusta rahoitettua niistä hakemuksista, jotka jäivät rahoittamatta. Vastaavasti kahden muun toimikunnan kokonaisrahoitus olisi ollut noin 10 miljoonaa euroa pienempi (13–16 rahoitettua akatemiatutkija- ja/tai -hankehakemusta vähemmän; kuvien 1 ja 2 keskimääräiset myönnöt ja näiden erot on otettu huomioon). Edellisellä olisi ollut marginaalinen vaikutus BTY- ja LT-toimikuntien myöntöprosentteihin. KY-toimikunnan myöntöprosentteihin vaikutus olisi ollut suurempi. 

Jos hakupaine ei selitä toimikuntien eroja rahoitusosuuksissa, selittääkö tutkimuskulurakenteiden erilaisuus erot?

Akatemiassa nähtävästi oletetaan, että toimikuntien rahoittamien eri alojen (tai hakemusten) välillä on eroja tutkimuskulurakenteissa. BTY- ja LT-toimikuntien keskimääräiset rahoitusmyönnöt samoille rahoitusmuodoille ovat korkeampia kuin KY-toimikunnan (kuvat 1 ja 2). Oletus ei välttämättä pidä paikkaansa.

Ensinnäkään ei ole yksiselitteisesti totta, että KY-toimikunnan alojen tutkimus tarvitsisi vähemmän rahoitusta per hakija/hakemus kuin muiden toimikuntien alojen tutkimus, varsinkaan nykyään.

Toiseksi oletus siitä, että hakemuksen yleisen tutkimuskulurakenteen ja/tai -katon määrittäisi se, mihin toimikuntaan hakija hakemuksen lähettää, on erikoinen. Sitä miten paljon mikäkin hakemus tarvitsee rahoitusta, tulisi tarkastella hakemuksen välttämättömien tutkimuskustannusten kannalta, ei siltä kantilta, mikä toimikunta hakemuksen sattumalta käsittelee.

Kolmanneksi on mahdollista, että KY-toimikunnan alojen hakijat on totutettu siihen, että tutkimusrahoitusta on käytettävissä vähemmän kuin muiden alojen hakijoille. KY-alojen hakijoilla ei ole välttämättä edes mahdollisuutta hakea rahoitusta siinä määrin kuin voisi olla tutkimuksellisista syistä perusteltua. Itse asiassa tämä voi selittää sen, miksi KY-aloilta tulee vähän konsortiohakemuksia ja sen, miksi KY-alojen hankehakemukset vaikuttavat olevan halpoja rahoittaa (koska suurin osa saapuneista hankkeista ei ole konsortiomuotoisia). Konsortiohakemuksien päähakija saatetaan valita strategisesti siten, että hakemus tulee jonkin muun kuin KY-toimikunnan käsiteltäväksi, vaikka todellinen päähakija edustaisi jotakin KY-toimikunnan aloista.

Neljänneksi se, että muiden toimikuntien hakijat pyytävät enemmän rahoitusta voi johtua pelkästään siitä, että he voivat hakea enemmän rahoitusta. Toisien sanoen sitä, että tiettyjen toimikuntien alojen hakijat pyytävät enemmän tutkimusrahoitusta, koska heillä on siihen mahdollisuus, ei voi käyttää todisteena, että eri toimikuntien alojen välillä on todellisia ja perusteltuja eroja tutkimuskulurakenteissa.

Jos pitäisi paikkansa, että tutkimuksen kulurakenteiden erilaisuus on peruste kokonaisrahoituksen eroille toimikuntien välillä, tilastojen tulisi osoittaa, että KY-toimikunnan myöntöprosenttien eri rahoitusmuodoille pitäisi olla vähintään yhtä korkeita, ellei jopa korkeampia, kuin kahden muun toimikunnan. Sen alojen hakemukset ovat oletuksen mukaan halvimpia rahoittaa ja näin pienemmillä määrillä rahoitusta pitäisi saada enemmän hakemuksia rahoitettua. Syyshakujen tilastot kuitenkin osoittavat, että Akatemia on rahoittanut enemmän kalliimpia BTY- ja LT-toimikunnan hakemuksia. Tämä ehdottaa, että toimikuntien kokonaisrahoituksen eroilla ei ole tekemistä tutkimuskulurakenteiden erojen kanssa.

Yllä oleva myös osoittaa, että KY-toimikunnan rahoitusosuus on selvästi riittämättömällä tasolla, koska Akatemia on rahoittanut – suhteellisesti ja määrällisesti – vähemmän sen halvempia hakemuksia.

Hakijoiden yhdenvertaisuudesta

Ei ole selvää, mitkä tutkimukseen tai sen rahoitukseen liittyvät syyt oikeuttavat toimikuntien kokonaisrahoituksen erot. Eroilla on kuitenkin ollut se seuraus, että yhden toimikunnan hakijoiden on ollut vaikeampi saada rahoitusta tutkimukseen eri vuosien syyshauissa kuin toisten toimikuntien hakijoiden. Sen lisäksi ko. toimikunnan hakijoilla on ollut vähemmän rahoitusta käytettävänä tutkimukseen per hakija/rahoitusmuoto kuin kahden muun toimikunnan hakijoilla. 

Talvihaun 2024 osalta tilanne pysyy samana kuin aiemmin. Vuoden 2024 talvihaun osalta BTY-toimikunnan kokonaisrahoitus on noin 73 miljoonaa euroa (34 % kokonaisrahoituksesta), KY-toimikunnan noin 58 miljoonaa euroa (27 %) ja LT-toimikunnan noin 86 miljoonaa euroa (39 %). Kokonaisrahoituksen osuudet toimikunnille ovat samat kuin vuoden 2022 syyshaussa (kuva 3). 

Yllä olevat huomiot koskevat vain Akatemian syyshakujen rahoitusta. Syys- ja tulevat talvihaut ovat kuitenkin yleishakuina erityisasemassa, kun arvioidaan hakijoiden yhdenvertaisuutta. Yleishauissa hakijan tutkimusrahoitusmahdollisuuksien tulisi olla riippuvainen tutkimuksen laadun arviosta. Valitettavasti hakijan tutkimusrahoitusmahdollisuuksiin näyttäisi vaikuttavan myös se, minkä toimikunnan alan hakija hän on, millä ei ole mitään tekemistä tutkimuksen laadun kanssa.

Suomen Akatemia on valtionavustuksia myöntävä hallintovirasto, jonka tulisi kohdella hakijoita yhdenvertaisesti. Toimikuntien rahoitusosuuksista on vastuussa Akatemian hallitus (Suomen Akatemiaa koskeva laki, 4 §). Vaikuttaa siltä, että Akatemian hallitus on tehnyt tiedepoliittisen päätöksen siitä, miten rahoitus jaetaan toimikuntien välillä. Valitettavasti päätöksen taustalla ei vaikuta olevan selviä tutkimukseen tai sen rahoitukseen liittyviä perusteita, minkä lisäksi päätös asettaa hakijat epätasa-arvoisiin asemiin kilpailussa valtionavustuksista. Päätös voi olla myös valtionavustuslain pykälän 36 (hengen) vastainen.

Lähteet

Tilastotiedot Suomen Akatemian Hakemusten ja rahoituspäätösten tilastoja -verkkosivulta

(Kirja-arvio) Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa

Kirja-arvio

Kirjoittaja: Samuli Reijula

Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa
Brunila, Kristiina, Esko Harni, Antti Saari ja Hanna Ylöstalo (toim.)
Julkaisija: Vastapaino 2021

Terapeuttinen puhe on kaikkialla. Trauman ja psyykkisten voimavarojen käsitteitä käytetään uutisvälineissä lähes päivittäin pandemian uuvuttamien kansalaisten tilan kuvailuun ja selittämiseen. Yrittäjävalmennuksen ja self-help-kirjallisuuden lainaukset positiivisen psykologian sanavarastosta on helppo sivuuttaa höttöpuheena, mutta terapiakieli toimii myös aidosti omakohtaisen ilmaisun välineenä. Kesällä kalliolaisessa baarissa kuuntelin naapuripöydästä kun nuori mies jakoi kokemuksiaan opintoihin sisältyvästä työharjoittelusta. Hämmästyin kuvauksen psykologistieteellistä hienostuneisuutta: harjoittelupaikan edellyttämä tunnetyö oli ollut niin kuormittavaa, että miehen omat voimavarat eivät vaan riittäneet. Pöytäseurueiden välinen sukupolviero oli selvä. Nuorten aikuisten taito sanoittaa tuntemuksiaan ja luodata jaksamisen rajoja ovat ihan eri tasolla kuin aiemmin.

Eikä kyse ole pelkästä sanoittamisesta, vaan myös uusista toimintamalleista. On tilanteita joissa terapiaan osallistumisesta puhutaan melkein kuin kansallisvelvollisuutena. Tuttavan mukaan tulevilla vanhemmilla voi olla velvollisuus purkaa lukkojaan terapiassa ja työstää itsensä irti lapsuuden traumoista, jotta ei välitä ylisukupolvisia haitallisia käyttäytymismalleja eteenpäin omille lapsilleen. Ja esihenkilönä toimiva tuttu journalisti pohti hiljattain, kuinka saada lehti ajoissa painoon kun nuoret toimittajat eivät entiseen tapaan suostu ylitöihin lyhyellä varoitusajalla. Se ei vaan ole elämänhallinnan kannalta järkevää.

Tutkimusten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että itsetuntemuksen lisäksi myös psyykkiset ongelmat ovat lisääntyneet. Onko yhteiskunnassa tapahtunut jokin merkittävä muutos, vai onko kyse siitä, että psyykkistä kuormaa osataan ja voidaan ilmaista avoimemmin kuin ennen? Selitysehdokkaita ilmiölle on useita. Greg Lukianoffin ja Jonathan Haidtin mukaan ainakin amerikkalaisessa yhteiskunnassa syynä on turvallisuuskultturi, vanhempien hyvää tarkoittava pyrkimys suojella lapsia ja nuoria vaikeuksilta, konflikteilta ja ylipäätään epämukavuuden kokemuksilta. Lukianoffin ja Haidtin mukaan ylisuojelu estää lapsia kehittämästä konfliktien sietämisen ja ratkaisemisen taitoja, ja näin se päätyy lisäämään ahdistuksen, masennuksen ja itsemurhien ilmaantuvuutta (Lukianoff ja Haidt 2018, s.5).

Kuten Lukianoff ja Haidt, myös Terapeuttinen Valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa -teoksen kirjoittajat suhtautuvat kriittisesti terapiapuheen leviämiseen. Kirjoittajakunnan diagnoosi henkisen pahoinvoinnin lisääntymisestä on kuitenkin varsin erilainen. Siinä missä Lukianoff ja Haidt peräänkuuluttavat nuorille mahdollisuuksia kehittää tervettä resilienssiä vaikeuksien kohtaamiseen, Kristiina Brunilan, Esko Harnin, Antti Saaren ja Hanna Ylöstalon toimittama teos näkee resilienssin vaatimuksen uusliberaalin ajattelun oireena. Kirjoittajien mukaan terapeuttisen kulttuurin vaara on siinä, että se naamioi rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia yksilön vajavaisuuksiksi. Terapiadiskurssi myös yksityistää ongelmien ratkaisut: työolojen kohentamisen tai vaikka lukiolaisten työmäärän keventämisen sijaan se hoitaa ongelmia lähettämällä oirehtivat yksilöt työpsykologin tai koulukuraattorin vastaanotolle. Epävarmat työurat tai painekattilamainen lukio eivät ole ongelma, mikäli resilienssiään työstänyt yksilö kykenee ponnahtamaan toistuvista vastoinkäymisistä uuteen nousuun, taas yhtä kokemusta vahvempana.

Toimittajajoukon kirjoittaman johdannon ja kokoavan yhteenvedon lisäksi teos koostuu neljästä osiosta, joiden artikkelit käsittelevät terapiavallan teemaa yhteiskunnan eri osa-alueilla. Ensimmäinen osio tarkastelee kansalaisuutta ja poliittista osallistumista, toinen kuntouttavia yhteisöjä ja instituutioita, kolmas terapeuttisen vallan sukupuolittuneisuutta ja neljäs terapeuttisen hallinnan linkittymistä uusliberaaliin yrittäjämielenlaatuun.

Mitä terapeuttinen valta on?

Metodologisesti Terapiavalta-teos edustaa laadullisiin aineistoihin nojaavaa yhteiskuntateoriaa: haastattelut, osallistuva havainnointi ja politiikkadokumenttien kriittinen luenta muodostavat kirjan empiirisen perustan. Aineistoja tulkitaan kansainvälisen terapiavaltaa käsittelevän tutkimuskirjallisuuden valossa, ja kirja tarjoaa teoreettisesti melko yhtenäisen foucault’laiseen traditioon perustuvan terapeuttisen vallan luonnehdinnan. Yhtäältä se on “yhteiskunnallista vallankäyttöä, jossa yhdistyvät psykologiatieteellisestä asiantuntijuudesta sekä terapiamuodoista kumpuavat sanastot, arvot ja toimintatavat” (s. 13). Toisaalta terapeuttista valtaa kuvataan käytäntöjen kokonaisuudeksi, jossa ihmiset oppivat löytämään itsestään ja omista vajavaisuuksistaan syitä ja ratkaisuja kohtaamiinsa ongelmiin, kuten köyhyyteen, työttömyyteen ja koulutuksen puutteeseen (s. 153).

Yhteiskunnan terapisoituessa psykologia-alan ammattilaisten käytöstä peräisin olevat puhetavat valuvat asiantuntijoilta arkipuheeseen: koulupsykologeilta opiskelijoille tai positiivisen psykologian tutkijoilta työttömille suunnattuun yrittäjävalmennukseen. Kirjan esittelemä aineisto välittää kuvan siitä, kuinka niin palvelujen asiakkaat kuin ammattilaisetkin (esimerkiksi nuoriso-ohjaajat ja sosiaalityöntekijät) ovat sisäistäneet terapeuttisen diskurssin itsetuntemuksen välineeksi. Kirjoittajat kysyvätkin millaisia laajempia seurauksia terapisoitumisella on yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta.

Tässä hahmottuu ilmiön ajankohtaisuus. Freudia ja Lacania on tavattu yliopistoilla lukupiireissä vuosikymmenien ajan, mutta teoksen kuvaamissa tilanteissa ei kyse ole akateemisesta ajanvietteestä. Eva Illouzin (2008, lainaus teoksen sivulla 82) mukaan terapeuttisesta kielestä on tullut palvelusektorin työntekijöille lingua franca, yleiskieli, joka tarjoaa emotionaalisen ja kognitiivisen työkalupakin hajanaisen minuuden toiminnan hallitsemiseksi. Myös Mikko Saastamoinen ja Pekka Kuusela (s. 76) kytkevät terapeuttisen kielen puhujan yhteiskunnalliseen asemaan: “Terapeuttinen minuus voidaan nähdä keskiluokkaisen minuuden tuottamisen muotona, jonka alkuperä on refleksiivisessä suhteessa omaan elämään ja sen haasteellisiin tapahtumiin.” Terapeuttisessa puheessa ei siis suinkaan aina ole kyse teoreettisesta analyysistä vaan arkisista käytännöistä, joilla esimerkiksi työttömät työnhakijat tai ylityöllistetyt hoitotyöläiset pyrkivät jäsentämään omaa kokemustaan.

Kirjoittajien mukaan terapeuttinen valta yhtä aikaa sekä ohjaa ja normittaa, mutta myös mahdollistaa toimintaa. Yhtäältä terapeuttisen diskurssin omaksuminen lisää itseymmärrystä ja voi siten tuottaa hienostuneempaa toimijuutta. Toisaalta oman psyykkisen hyvinvoinnin tarkkailu ja sen suhteuttaminen terapeuttisten puhetapojen normeihin voi tuottaa kuuliaisuutta ja poliittista alistumista. Teoksen keskeinen diagnoosi terapeuttisen diskurssin vaarasta on politiikkakäsityksen muutos, jossa huomio siirtyy pois aidoista yhteiskunnallisista ongelmista ja niiden rakenteellisista ratkaisuista kohti ongelmien yksilöissä aiheuttamia reaktioita. Samoin välineet ongelmien ratkaisuun alkavat löytyä omien tunnetilojen, stressin ja motivaation manageroinnista. Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevien keskustelujen painopiste siirtyy materiaalisten resurssien jakautumista koskevasta kamppailusta kysymykseksi psyykkisestä hyvinvoinnista (Ecclestone ja Brunila 2015). Lisäksi terapeuttisia ratkaisumalleja markkinoidaan ongelmallisen epärealistisilla lupauksilla, joita vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa on mahdoton lunastaa (Mäkelä ja Brunila, s.161).

Monet teoksen kirjoittajista kytkevät terapeuttisen diskurssin yhteen uusliberaalin yrittäjähenkisyyden kanssa. Kirjan luvuissa tämän yhteyden luonnetta ei yksityiskohtaisesti analysoida, mutta se selvästi liittyy kumpaakin luonnehtivaan individualismiin ja yksilön vastuun korostamiseen. Moni kirjoittajista toteaakin yhteyden terapeuttisen puheen nousun ja perinteisen työväenliikkeen vaikutusvallan vähenemisen välillä ja (esim. Saastamoisen ja Kuuselan luku). Kirjan läpi kulkee myös ajatus haavoittuvuuden eetoksesta. Kirjoittajien mukaan terapeuttisten sanastojen levitessä yhä useampi elämän osa-alue on alkanut vaikuttaa hyvinvoinnin maksimoimisen näkökulmasta vajavaiselta (s. 26). Onko niin, että positiivinen psykologia ei kykene käsittelemään ihmiselämään luonnollisesti kuuluvia traagisia piirteitä, ja niin päätyy laajentamaan patologisen aluetta? Toisaalta kuten Sanna Rikala artikkelissaan huomauttaa, haavoittuvuuden esiin tuomiseen liittyy myös terapeuttisen vallan potentiaalisesti myönteinen vaikutus: tekemällä marginaalisessa asemassa olevien ihmisten kärsimystä näkyväksi ja poliittisen huolen kohteeksi se voi lisätä sosiaalista oikeudenmukaisuutta (s. 124).

Enkelihoidoista kokeilukulttuuriin

Kuten edellä mainitusta terapeuttisen vallan luonnehdinnasta käy ilmi, terapeuttisen diskurssin tärkeä piirre on sen yhteys asiantuntijuuteen. Psykologisen asiantuntijatiedon voima perustuu siihen, että se voi kertoa meille tieteeseen perustuvia totuuksia itsestämme. Tämän terapeuttisuuden ja asiantuntijuuden välisen suhteen osalta kirjan lukujen välillä on jännitteitä. Esimerkiksi Suvi Salmenniemi käsittelee artikkelissaan kristallipuoluetta ja sen piirissä vaikuttavia vaihtoehtoisen terapian käytäntöjä (mm. enkelihoidot ja homeopatia), jotka nimenomaan asettuvat vaihtoehdoiksi tieteelliselle asiantuntijatiedolle. On mielestäni kyseenalaista, onko tässä edelleen kyse samasta terapiavallan ilmiöstä, jota teoksen muut luvut käsittelevät. Myös Elina Ikävalko ajautuu luvussaan oudon syvälle vaihtoehtoisten hoitojen ja jopa vaihtoehtoisen tiedon käsitteen äärelle kyseenalaistaessaan vallitsevan tilanteen, jossa ”vaihtoehtoinen tieto ei ole samassa asemassa lääketieteellisen tiedon kanssa, vaan kaikki “muu” tapahtuu sen ehdoilla” (s. 119).

Hanna Ylöstalo ja Katri Otonkorpi-Lehtoranta tarkastelevat luvussaan julkishallinnossa 2010-luvulla yleistynyttä kokeilukulttuuria. Ilmiötä esitellessään kirjoittajat nostavat esiin kaksi sen keskeistä piirrettä. Ensinnäkin he paikantavat kokeilukulttuurin tiedollisen perustan psykologia- ja käyttäytymistieteisiin. Toiseksi kokeilukulttuuri edustaa kirjoittajien mukaan yrittäjämäistä suhdetta tietoon (s. 56–57). Kumpikin väite on ymmärrettävä mutta kiistanalainen.

Pitää toki paikkansa, että monet hallinnolliset kokeilut ovat liittyneet yrityksiin soveltaa käyttäytymistieteellistä tietoa politiikkatoimenpiteiden suunnittelussa. Välttämätön tämä yhteys kokeiden ja psykologisen tiedon välillä ei kuitenkaan ole, kuten kirjoittajat itsekin ohimennen toteavat. Kokeen tekemisen idea, niin tieteessä kuin hallinnossa, on selvittää mahdollisimman teorioista riippumattomalla tavalla tietyn toimenpiteen vaikutus. Näin kokeen tekeminen eroaa pelkästä passiivisesta havainnoinnista, ja tähän perustuu kokeen tiedollinen voima (Kuorikoski & Reijula 2018). Suomalaisen kokeilukulttuurin kenties tunnetuin esimerkki perustulokokeilu onkin vastaesimerkki kirjoittajien ensimmäiselle väitteelle. Perustulokokeilun suunnittelu ja vaikutusten selittäminen perustuvat pikemminkin taloustieteelle ominaiseen rationaalisen käyttäytymisen oletukseen kuin psykologisia säännönmukaisuuksia koskevaan tietoon.

Kokeilukulttuurin ja yrittäjämäisyyden välinen yhteys on vielä edellistä hatarampi. Kirjoittajien mukaan yrittäjämäinen mielentila näkyy kokeilujen ilmentämässä suhtautumisessa epävarmuuteen: koska politiikkatoimenpiteiden vaikutuksia on vaikea ennustaa, täytyy rohkeasti kokeilla, ottaa riskejä ja saadun palautteen kautta oppia epäonnistumisista. Toki moni yrittäjä toimii tämän tyyppisen epävarmuuden alaisuudessa, mutta on harhaanjohtavaa nimetä kaikki iteratiivinen epävarmuuden hallinta yrittäjämäisyydeksi. Kyse on kyllä yrittävästä suhteesta tietoon siinä merkityksessä kun puhumme esimerkiksi yrityksen ja erehdyksen menetelmästä. Mutta siinä taas ei ole mitään erityisen uusliberalistista, tai terapistista. Voisi jopa ajatella, että vaikka kokeilut ovat toisinaan edustaneetkin myötähäpeää herättävää pöhinäkulttuuria, voisivat ne parhaillaan myös toimia vastavoimana rakenteellisia ongelmia väistelevälle terapeuttisuuteen nojaavalle hallintokulttuurille: kokeiluja oikein toteuttamalla voidaan luotettavasti tutkia rakenteellisten muutosten vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan.

Kirjan neljännessä osiossa Marjo Kolehmaisen parisuhteen tunnesääntöjä käsittelevä luku tekee teoreettisesti kiinnostavan laajennuksen soveltaessaan terapeuttisen vallan käsitteistöä yksityiselämän alueelle. Kolehmainen argumentoi, että terapiadiskurssi normittaa parisuhteen käytäntöjä ja uusintaa olemassa olevia sukupuolihierarkioita. Luvun tarkastelukulma vaikuttaa kuitenkin yllättävän yksioikoiselta. Kolehmainen korostaa naisten alistettua asemaa parisuhteeseen kohdistuvissa terapiakäytännöissä, mutta luulisin parisuhteisiin kuuluvan myös osa-alueita, joilla terapiakulttuurin uudet tunnesäännöt puuttuvat erityisesti miesten olemisen tapaan ja laskevat perinteisen miehiseksi käsitetyn käyttäytymisen statusta – usein hyvin perustein. Miesten aseman muutosta käsittelevä Henri Hyvösen artikkeli käsittelee maskuliinisuuden ja sen ilmaisun muutosta ja täydentää näin Kolehmaisen luvun näkökulmaa.

Terapia vs. psykologinen lukutaito

Kaiken kaikkiaan Terapeuttinen valta -teos saa aikaan kriittiselle yhteiskuntateorialle tyypillisen reaktion: diagnoosit biovallan toiminnasta ovat usein tarkkanäköisiä ja nostavat näkyviin arkipäiväisiä (itse)hallinnan käytäntöjä. Päädyin kuitenkin pohtimaan kysymystä terapeuttisen regiimin vaihtoehdoista: mikäli terapian, kuntoutuksen, ja lopulta koulutuksen ja kasvatuksenkin instituutiot päätyvät osallistumaan uusliberaaliin hallinnan kulttuuriin, miltä niiden vaihtoehdot voisivat näyttää? Näitä vaihtoehtoja teos hahmottelee vain vähän. Moni kirjan luku kyllä peräänkuuluttaa perinteistä luokkatietoisuutta yksilöllistävän hallintakulttuurin vastavoimana. Tässä suhteessa hyvinvointivaltio asettuu teoksessa mielenkiintoiseen jännitteeseen: yhtäältä se näyttäytyy terapiavallan käytäntöjen toimeenpanijana, mutta toisaalta juuri pohjoismainen hyvinvointivaltio on kenties onnistunein esimerkki vahvojen yhteiskunnallisten turvaverkkojen kehittelystä ja sosiaalisen liikkuvuuden edellytysten rakentamisesta.

Entä millaisia vaihtoehtoja on tarjolla yksilötasolla? Mikäli kuntouttamisen ja toipumisorientaation käytännöt ovat osa uusliberaalia koneistoa, miltä niiden vaihtoehdot näyttävät? Yhden vaihtoehdon mainitsee artikkelissaan Sanna Rikala. Kuvatessaan mielenterveysongelmista kärsivien nuorten elämää, Rikala näkee heidän neuvottelevan oikeudestaan “olla sairas ja heikko ja määritellä itse sairaana olemisen ja toipumisen ehdot” (s. 146). Terapeuttisen vallan analyysin vaarana on, että se tulee luokitelleeksi lähes kaiken aktiivisen toimijuuden ja vastuunoton yrittäjämäisen terapiakäyttäytymisen piiriin. Näin tuskin kukaan kuitenkaan haluaisi väittää. Osittain kyse on varmaankin menetelmällisestä haasteesta, joka vaivaa yhden keskeisen käsitteen ympärille rakentuvia tutkimusohjelmia: jos ainoa työkalu on vasara, kaikki näyttää naulalta.

Yksi ratkaisu terapeuttisuuden käsitteen paisumiseen on tehdä käsitteellinen erottelu terapeuttisuuden ja psykologisen lukutaidon välillä. Psykologista lukutaitoa voisi luonnehtia tutkittuun tietoon perustuvaksi ymmärrykseksi omasta mielestä (ks. esim. Wilson 2004). Psykologisten tieteiden nykytutkimukseen nojaten ihminen voidaan nähdä rajallisesti rationaalisena organismina, jolla kuitenkin on kyky reflektoida ja muokata omaa olemistaan, ja tulla ainakin osittain tietoiseksi oman mielensä säännönmukaisuuksista. Tästä näkökulmasta länsimaiselle filosofialle keskeinen itsetuntemuksen pyrkimys tai kontemplatiiviset käytännöt kuten meditaatio ja mindfulness eivät välttämättä näyttäydy ainoastaan sisäistettynä terapeuttisena hallintana. Ne ovat esimerkkejä psykologiseen tietoon perustuvasta itsetuntemuksen harjoittamisesta, joka ei ilmennä terapeuttisuudelle ominaista haavoittuvuuden tai ripittäytymisen eetosta.

Tästä huolimatta psykologinen tieto on kuitenkin ehkä aina erityislaatuista, foucault’laisessa mielessä vaarallista. Se on intiimiä tietoa itsestä, joka antaa kokemukselle käsitteellisen hahmon. Ian Hackingin psykiatrisia luokituksia koskevat tutkimukset (esim. Hacking 1995) havainnollistavat ajatusta hyvin: inhimillinen kokemus itsessään on siinä mielessä alimääräytynyttä, että se ottaa käsitteellisen hahmon vasta tietyn puhetavan myötä. Ahdistuksen tunnetta ja alakuloa on aina ollut olemassa. Eri aikojen ja kulttuurien tavat käsitteellistää niitä, diagnoosit, kuitenkin antavat noille vaikeasti kommunikoitaville kokemuksille muodon, tuovat ne diskursiivisen kommunikaation ja järkeilyn piiriin. Tällä tavoin terapeuttinen tieto muokkaa ja tuottaa minuutta 2020-luvun yhteiskunnissa. Se tarjoaa linssin, jonka läpi kuvaamme, selitämme ja suunnittelemme toimintaamme.

Lähteet

Ecclestone, K., & Brunila, K. (2015). Governing emotionally vulnerable subjects and ‘therapisation’of social justice. Pedagogy, Culture & Society, 23(4), 485-506.

Hacking, I. (1995a). Rewriting the soul: multiple personality and the sciences of memory. Princeton: Princeton University Press.

Kuorikoski, J. & S. Reijula. (2018). Kokeellinen yhteiskuntatiede), teoksessa Kaidesoja, T; Kankainen, T; & Ylikoski, P (toim.) Syistä Selityksiin – Kausaliteetti ja selittäminen yhteiskuntatieteissä, Gaudeamus, 279-307.

Lukianoff, G. Ja Haidt, J.  (2018). The coddling of the American mind: How good intentions and bad ideas are setting up a generation for failure. Penguin UK.

Wilson, T. D. (2004). Strangers to ourselves. Harvard University Press.

Yliopistorankingien Reaktiivisuus

[ Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu osoitteessa yliopisto2020.fi ]

Kirjoittaja: Tuukka Kaidesoja

Yliopistorankingit ovat välineitä yliopistojen julkiseen arviointiin, jotka pohjautuvat järjestysasteikollisiin mittareihin. Monien muiden maiden tapaan myös Suomessa globaalien yliopistorankingien tulosten julkaisu ylittää valtamedioiden uutiskynnyksen. Maamme yliopistot myös tiedottavat näyttävästi sijoituksistaan nettisivuillaan – etenkin jos ne ovat nousseet edellisvuodesta. Helsingin yliopiston sivuilta löytyy jopa koontitaulukoita yliopiston menestyksestä viidessä globaalissa yliopistorankingissa ja kuvaajia rankingsijoitusten kehittymisestä viimeisen viiden vuoden aikana (ks. https://www.helsinki.fi/fi/tutustu-meihin/perustietoa-yliopistosta/menestysta-yliopistorankingeissa#shanghai-ranking–arwu-). Edellisen hallituksen aikana yliopistorankingeja käytettiin myös osaltaan suuntaamaan kansallista yliopistopolitiikkaa.

Yliopistorankingien julkisen näkyvyyden lisääntyessä yhä kasvava joukko yliopistorankingeja tutkivia tieteenharjoittajia on kyseenalaistanut yliopistorankingit paitsi niiden metodologisten ongelmien myös niiden tarkoittamattomien ja yliopistojen toiminnan kannalta haitallisten reaktiivisten vaikutusten vuoksi. Tämän kirjoituksen tavoitteena on kertoa, mistä yliopistorankingien reaktiivisuudessa on kyse, ja esitellä joitain tyypillisiä mekanismeja, joiden välityksellä yliopistorankingit tuottavat reaktiivisia vaikutuksia. Tässä kirjoituksessa en käsittele yliopistorankingien metodologisia ongelmia, joita esimerkiksi Heikki Patomäki on tarkastellut aiemmassa blogitekstissään (https://yliopisto2020.fi/rankingit-ovat-totuudenjalkeisen-yhteiskunnan-taydellinen-ilmentyma/).

Sosiaalisten ilmiöiden mittaamiseen liittyvä reaktiivisuus viittaa prosessiin, jossa ihmisten toiminnan tai ominaisuuksien mittaaminen muuttaa heidän ajatteluaan, tuntemuksiaan ja käyttäytymistään. Reaktiivisuuden käsitteeseen sisältyy oletus, että ihmiset ovat kognitiivisia toimijoita, joilla on kyky muokata toimintaansa ja uskomuksiaan ulkoisten odotusten ja kannustimien mukaisesti. Pelkkä tietoisuus mittaamisen kohteena olosta voi siis muuttaa henkilön käyttäytymistä. Sosiaalisten ilmiöiden mittarien reaktiivisuuteen voidaan suhtautua ainakin kahdella tavalla, jotka ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Kokeellisessa sosiaalipsykologiassa mittaamiseen liittyvää reaktiivisuutta, joka on koeasetelman kannalta tarkoittamatonta, pidetään tyypillisesti mittarien validiteetin kannalta ongelmallisena virhelähteenä. Politiikan ja hallinnon kontekstissa voidaan sitä vastoin tietoisesti pyrkiä kehittämään reaktiivisia mittareita ja niihin liittyviä palkkiojärjestelmiä, jotka kannustavat ihmisiä ja organisaatioita muuttamaan toimintaansa määrättyyn suuntaan (esim. tehokkaammaksi, tuottavammaksi, läpinäkyvämmäksi, vastuullisemmaksi tai laadukkaammaksi).

Yliopistorankingit sijoittuvat tieteellisen tutkimuksen kontekstin ja politiikan ja hallinnon kontekstin välimaastoon. Yhtäältä yliopistorankingien julkaisijat esittävät heidän laatimansa rankingmittarien perustuvan tieteelliseen metodologiaan. Toisaalta säännöllisesti julkaistavat yliopistorankingit tuottavat reaktiivisia vaikutuksia useiden eri toimijaryhmien toiminnan välityksellä, joista osa on rankingien laatijoiden tarkoittamattomia. Reaktiivisten vaikutustensa vuoksi yliopistorankingit eivät ainoastaan mittaa yliopistojen toiminnan laatua. Ne ovat enemmänkin alkaneet määrittää sitä, miten ”suuri yleisö” ja muut ei-akateemiset toimijat yliopistojen toiminnan laadun ymmärtävät, ja alkaneet samalla muokata yliopistojen toimintaa rankingmittareiden suuntaiseksi (esim. Espeland & Sauder 2016; Hazelkorn 2015). Empiiristä todistusaineistoa näille väitteille löytyy lähdeluettelon tutkimuksista. Tässä kirjoituksessa esittelen neljä suhteellisen yleistä mekanismia, joiden välityksellä yliopistorankingit voivat tuottaa reaktiivisia vaikutuksia yliopistojen toimintaan: itsensä toteuttavat ennusteet, Matteus-vaikutus, takaisinmallinnus ja liigataulukkometafora.

Yliopistorankingien yhteydessä itsensä toteuttavat ennusteet voidaan Espelandia ja Sauderia (2016, 31) seuraten määritellä prosesseiksi, jotka ”toteuttavat mittareihin sisältyvät odotukset tai ennustukset tai muulla tavalla lisäävät mittarin validiteettia kannustamalla mittariin mukautuvaa käyttäytymistä.” Tämä mekanismi on toiminnassa esimerkiksi tilanteessa, jossa yliopiston johto ryhtyy allokoimaan entistä enemmän rahaa lääketieteelliseen ja luonnontieteelliseen tutkimukseen, joka tuottaa esimerkiksi yhteiskuntatieteitä ja humanistisia tieteenaloja tehokkaammin julkaisuja korkean vaikuttavuuskertoimen (impact factor) tieteellisissä julkaisuissa. Koska monissa globaaleissa yliopistorankingeissa tällaisista julkaisuista saa eniten pisteitä, yliopistojen johdon toiminta toteuttaa rankingmittareihin sisäänrakennettuja odotuksia. Joihinkin yliopistorankingeihin sisältyvien mainekyselyiden on niin ikään dokumentoitu toimivan itsensä toteuttavien ennusteiden tavalla silloin, kun kyselyihin vastaavat asiantuntijat käyttävät aiempien yliopistorankingien tuloksia eri yliopistojen maineen pisteyttämisen perusteena.

Roberk K. Mertonin (1968) alkuperäisen idean mukaan Matteus-vaikutus tieteessä tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että ennestään kuuluisat ja arvostetut tutkijat saavat samasta tai samankaltaisesta tieteellisestä tuloksesta enemmän tunnustusta kuin vähemmän kuuluisat tutkijat, mikä johtaa toistuessaan etujen kasautumiseen pienelle ryhmälle ”huippututkijoita”. Yliopistorankingeihin sovellettuna Matteus-vaikutus viittaa siihen, että paremman rankingsijoituksen omaavat yliopistot pystyvät kasaamaan itselleen tehokkaammin erilaisia kilpailtuja resursseja kuin huonomman rankingsijoituksen saaneet yliopistot. Tällaisia resursseja voivat olla esimerkiksi opinnoissaan menestyvät uuden opiskelijat, eri tieteenalojen arvostetuimmat tutkijat, patentit ja ulkoinen tutkimusrahoitus. Richard Münch (2014) on argumentoinut, että tämä itseään vahvistava prosessi voi johtaa yliresurssointiin korkealle rankatuissa eliittiyliopistoissa ja aliresurssointiin rankingien keskitasolle ja pohjalle sijoittuvissa yliopistoissa erityisesti tilanteissa, joissa institutionaalinen säätely tai vastakkaiseen suuntaan vaikuttavat mekanismit eivät Matteus-vaikutuksia rajoita. Matteus-vaikutuksia tuottavan mekanismin toiminta muistuttaa itsensä toteuttavaa ennustusta erityisesti yliopistorankingien ääripäihin sijoittuvien yliopistojen osalta ja sitä vahvistaa osaltaan myös eliittiyliopistojen valikoivuus uusien opiskelijoiden valinnassa ja tutkimushenkilöstön rekrytoinnissa. Globaalissa mittakaavassa yliopistorankingien Matteus-vaikutukset voivat ilmetä myös eri maiden tai maanosien yliopistojen ja koulutuksellisen eriarvoisuuden lisääntymisenä.

Takaisinmallinnuksessa on yliopistorankingien tapauksessa kyse siitä, että yliopistojen henkilökunnan jäsenet purkavat rankinginmittarin osiin, jotta he voisivat parantaa yliopistonsa rankingsijoitusta manipuloimalla niitä datakomponentteja, jotka ovat helpoimmin ja tehokkaimmin heidän kontrolloitavissaan (Espeland & Sauder 2016, 33-36). Koska mittausdatan manipulointi muodostaa olennaisen osan tästä mekanismista, olen esittänyt sen nimeämistä uudelleen ”takaisinmallinnukseen pohjautuvaksi datan manipulaatioksi” (Kaidesoja 2022). Tämä manipulointi voi olla suoranaista huijaamista tilanteissa, joissa yliopistojen työntekijät kaunistelevat yliopistorankingeihin sisältyvien mittareiden saamia lukuarvoja siten, että yliopiston rankingpisteet parantuvat. Tällainen suora manipulointi on toki mahdollista vain sellaisten mittarien kohdalla, joiden implementointi on yliopistojen vastuulla. Useimmiten manipulointi onkin epäsuorempaa. Esimerkiksi yliopistot voivat ottaa käyttöön sisäisiä palkitsemisjärjestelmiä, jotka palkitsevat työntekijöiden sellaisista suorituksista, joiden on todettu vaikuttavan eniten näkyvimpien globaalien yliopistorankingien pisteisiin. Näitä voivat olla esimerkiksi korkeiden vaikuttavuuskertoimien lehdissä julkaistut artikkelit tai paljon siteeratut artikkelit. Lisäksi yliopistot voivat houkutella uusia kansainvälisiä opiskelijoita ja työntekijöitä eri maihin suunnatuilla mainoskampanjoilla, jotta niiden tulokset paranisivat kansainvälisyyttä painottavissa rankingeissa.

Itse hahmotelemani liigataulukkometafora-mekanismi pohjautuu George Lakoffin ja Mark Johnsonin (2003) käsitteellisten metaforien teoriaan. Liigataulukkometaforan perusajatuksena on se, että erityisesti ei-akateemiset toimijaryhmät, kuten yliopistoihin pyrkivät opiskelijat ja tiedepoliitikot, ovat taipuvaisia (kenties sitä itse tiedostamattaan) käyttämään urheilujoukkueiden liigataulukkoja osittaisena kognitiivisena mallina yliopistorankingien tulosten tulkinnalle (Kaidesoja 2022). Tällöin heillä on taipumus mieltää yliopistot urheilujoukkueiden tapaan toisiaan vastaan kilpaileviksi organisaatioiksi ja tehdä päätelmiä eri yliopistojen suhteellisesti laadusta suoraan niiden rankinginsijoituksen perusteella. Tällöin he tulevat olettaneeksi, että rankinginpisteitä voidaan käyttää yliopistojen laadun mittaamiseen vastaavalla tavalla kuin urheilujoukkueiden kauden aikana keräämiä pisteitä. Samalla he tulevat hyväksyneeksi muun muassa seuraavat rankingien logiikkaan sisältyvät oletukset: eri yliopistojen paikalliset eroavaisuudet ja tavoitteiden erot eivät ole relevantteja niiden suhteellisen laadun arvioinnin kannalta; huippuyliopistoja voi olla kerrallaan vain hyvin pieni joukko; ja yliopistojen välinen kilpailu on nollasummapeliä. Nämä oletukset siis kieltävät paitsi sen, että yliopistojen laatu voisi liittyä paikallisten yhteisöjen palvelemiseen ja keskenään erilaisten koulutuksellisten ja tutkimuksellisten päämäärien toteuttamiseen, myös sen, että hyvälaatuisia yliopistoja voisi olla samanaikaisesti monia ja että kaikkien yliopistojen laatu voisi parantua tai huonontua samanaikaisesti. Näin ollen liigataulukkometafora peittää näkyvistä monet yliopistorankingien ongelmista, jotka koskevat esimerkiksi rankingmittarien reaktiivisuutta, vinoumia ja niihin kätkettyjä arvovalintoja.

Yhteiskuntatieteellinen tutkimus on tuonut esille monia yliopistorankingien ongelmia, joista osa liittyy niiden tuottamiin reaktiivisiin vaikutuksiin. Tämän vuoksi yliopistopolitiikan toimijoiden ‒ kuten EU:n, eri maiden hallitusten ja korkeakoulutuksesta vastaavien ministeriöiden ‒ ja yliopistojen johdon olisi hyvä hahmottaa yliopistorankingien metodologisten ongelmien lisäksi se, millaisia haitallisia reaktiivisia vaikutuksia yliopistorankingeilla voi olla yliopistojen toimintaan ja millaisten mekanismien välityksellä nämä vaikutukset toteutuvat. Reaktiiviset vaikutukset eivät nimittäin poistu sillä, että vain todetaan rankingien olevan metodologisesti ongelmallisia, mutta silti käytetään niitä yliopistoja koskevan päätöksenteon perustana, koska muitakaan määrällisiä mittareita yliopistojen vertailuun ei ole saatavilla. Ehkäpä olisi aika miettiä, kannattaisiko yliopistopoliittisessa päätöksenteossa tukeutua entistä enemmän yliopistoja ja tiedettä koskevaan tieteelliseen tietoon ja jättää ongelmallisten yliopistorankingien luoma keinotekoinen yliopistojen välinen kilpailu vähemmälle huomiolle.

Tuukka Kaidesoja

Kirjoittaja toimii käytännöllisen filosofian yksikössä tutkijana johtamassaan tutkimusprojektissa, joka käsittelee kognitiotieteiden ja yhteiskuntatieteiden välisiä suhteita.

Kirjallisuus

Espeland, WN, Sauder, M (2007) Rankings and reactivity. American Journal of Sociology 113(1): 1–40.

Espeland, WN, Sauder, M (2016) Engines of Anxiety: Academic Rankings, Reputation, and Accountability. Russell Sage Foundation: New York.

Hazelkorn, E (2015) Rankings and the Reshaping of Higher Education: The Battle for World-class Excellence. Palgrave Macmillan: Houndmills (2nd ed.).

Kaidesoja, T (2019) Mittarien reaktiivisuus ja objektiivisuus yliopistojen yhteismitallistamisessa. Tiedepolitiikka 2/2019, 7–18.

Kaidesoja T. (2022) A theoretical framework for explaining the paradox of university rankings. Social Science Information. March. doi:10.1177/05390184221079470

Lakoff, G, Johnson, M (2003) Metaphors We Live by (with a New Afterword). The University of Chicago Press: Chicago and London.

Merton, RK (1968) The Matthew effect in science. Science 159 (3810): 56–63.

Münch, R (2014) Academic Capitalism: Universities in the Global Struggle for Excellence. Routledge: London.

Science vs. non-science! Why the demarcation problem is still relevant and what we can do about it

What separates science from pseudoscience? In this post, Carlo Martini takes a fresh look at the familiar but largely forgotten problem of demarcation. He argues that demarcation is still a relevant problem, as scientific misinformation continues to plague public debates on topics such as global warming, vaccines, and more recently, the COVID-19 pandemic.

Continue reading “Science vs. non-science! Why the demarcation problem is still relevant and what we can do about it”

Institutional knowledge

Under what circumstances can we correctly attribute knowledge to an institution? The question is interesting not only because it can assist us in attributing responsibility, but also because it can illuminate what information structures and lines of communication should look like in institutions. This post by Säde Hormio is based on her forthcoming article “Institutional knowledge and its normative implications”.

Continue reading “Institutional knowledge”

Law, economics and interdisciplinarity

Péter Cserne and Magdalena Małecka tell us how their book Law and Economics as Interdisciplinary Practice came to be and give an overview on what kind of issues the book tackles. They discuss the position of Law and Economics at a time when questions are raised about the identity and possible further developments of the research project.

Written by Péter Cserne and Magdalena Małecka

Law and Economics is the poster child of interdisciplinary research in the social sciences. Since the 1970s, Law and Economics scholars have formed several associations, published half a dozen journals, and organised entire specialised programmes in economic analysis of the law. They developed a shared terminology and came to agree, at least implicitly, that standard microeconomic models provide better explanations of how law impacts behaviour than any other social scientific studies of the law and legal systems.

To be sure, this aspiration of economic analysis of law faces criticism and is sometimes conceived of as imperialistic. Critics claim that Law and Economics provides a rather limited understanding of the law. They also think that it violates some norms of academic practice because it does not respond to scholarly criticism according to commonly shared standards. It is in fact true that there is an asymmetry in the interaction of economics and law, which might be conceived of as being problematic in either an epistemic or an institutional sense. The question is, what does Law and Economics owe its success to? Is it successful because of its epistemic power or the institutional power of its proponents?

With this question in mind, more than two years ago, we started thinking about organizing a workshop on Law and Economics. Even though Law and Economics had already been discussed from many theoretical angles we knew that a perspective of the contemporary philosophy of science is still missing. So, we thought, this must be a focal point of the workshop.

As we kept on discussing the workshop’s idea, it became clear to us very quickly that the debates on interdisciplinarity in philosophy of science can shed new light on continuing and nascent doubts about both the coherence and the future of Law and Economics, raised from the inside of this field. Hence, we jotted down the following questions: Is the behavioural model underlying standard Law and Economics limited or superseded by empirical findings and insights from cognitive psychology? Have efficiency and welfare maximisation really managed to replace values such as justice and rights in evaluating the law? Are they still considered superior to other consequentialist evaluative standards such as innovation and growth? How are empirical or theoretical generalisations of economics relevant for and channelled into the core of legal discourse which typically focuses on particularities of individual transactions and disputes?

The workshop, Law and Economics: Theoretical and Practical Dimensions of Interdisciplinarity, took place at the University of Helsinki in November 2017. The event was organised by TINT – Centre for Philosophy of Social Science of the University of Helsinki and MetaLawEcon, an interdisciplinary academic network of legal scholars, philosophers, economists and other social scientists focusing on foundational issues of Law & Economics.

It was a very productive event, and the contributions to the workshop encouraged us to share the results with others in the form of a book. So, we edited a book which contains some papers from our workshop together with a few additional contributions.

The book, Law and Economics as Interdisciplinary Practice, brings together economists, philosophers, historians and legal scholars. It explores whether, and in what sense Law and Economics has indeed been an exemplar of interdisciplinarity. And, inspired by insights from the philosophy of the social sciences, the book

Image: Routledge.                     

  • shows how concepts travel between legal scholarship and economics and change meanings when applied elsewhere,
  • illustrates how economic theories and models inform and transform judicial practice,
  • asks whether the transfers of knowledge between economics and law are symmetrical exchanges between the two disciplines, and
  • explores the causes and consequences of the asymmetrical relationship between law and economics.

In sum, the book provides insights on the foundations, methods, achievements and challenges of Law and Economics, at a time when both the continuing criticism of academic economics and the growth of empirical legal studies raise questions about the identity and possible further developments of this research project.

In the book, the authors address three key issues which are pertinent for judging whether Law and Economics is indeed a successful interdisciplinary research project.

1. In what sense can we characterise Law and Economics as a scientific enterprise and how can we locate it within the broader set of possible interactions of the two disciplines?

2. Which transfers of concepts and methods from economics to legal scholarship have features of symmetric exchanges and which are asymmetrical, and why?

3. In which ways are different kinds of normative reasoning relevant for legal practice informed by economic theory and what are the tensions between them?

Contents page of Law and Economics as Interdisciplinary Exchange. Philosophical, Methodological and Historical Perspectives.

These are challenging questions and the authors do not provide easy answers. Nevertheless, they provide the reader with a lot of rich material and original analysis that (we hope) will carry the debates concerning Law and Economics forward and provide a better understanding of the challenges.

If you are interested in exploring the book further, the link to purchasing options is available here.

Yet another handbook on the philosophy of social sciences?

There are many excellent handbooks on the philosophy of the social sciences out there. So who needs another one? Perhaps no one, at least not now. In this post, Michiru Nagatsu and Attilia Ruzzene explain why they prepared another handbook,  Contemporary Philosophy and Social Science: An Interdisciplinary Dialogue, and why this is different.

Continue reading “Yet another handbook on the philosophy of social sciences?”

TINT in context

Written by Uskali Mäki

The story of Finnish philosophy of science is often told in terms of sequential generations, expanding from individuals to groups. There was Eino Kaila, logical empiricist, followed by Georg Henrik von Wright and his student Jaakko Hintikka, followed by the latter’s students such as Ilkka Niiniluoto, Raimo Tuomela, and Risto Hilpinen. The generic style of research has been markedly analytic, but the modes of analysis have not been uniform, and the themes addressed have evolved in the course of the past decades. (For a story of Finnish philosophy of science, see e.g. Niiniluoto EPSA Newsletter 2013.)

Continue reading “TINT in context”

Tieteeltä leikkaaminen ei ole säästämistä

Teksti: Uskali Mäki

Tiedemaailma toivoi, että Suomen eduskuntavaaleista vuosimallia 2019 tulisi tiedevaalit. Kukaan ei kuvitellut, että tieteen asia olisi ainoa tai edes päällimmäinen teema, sen verran kuumaa aiheistoa on tapetilla muutenkin, ilmastosta maahanmuuttoon, sotesta eriarvoistumiseen. Kunnollista kohennusta aikaisempaan kuitenkin kuulutettiin, sekä tieteelle osoitetussa tiedollisessa huomiossa että tieteelle osoitetuissa resursseissa.

Continue reading “Tieteeltä leikkaaminen ei ole säästämistä”