tint blog post, In English

Practical Philosophy in Practice: Thinking, Feeling, Imagining and Acting at the End of the World / Michiru Nagatsu

Professor Michiru Nagatsu gave his inaugural lecture on 29 May 2024. This is the script of that fascinating and thought-provoking lecture.

I’d like to use this special occasion to share my recent thoughts on sustainability with you. As you can guess from the title of my lecture, my intention is to give you an example of the questions practical philosophy could grapple with in practice. It is not a standard question I address in my day job as a philosopher of science, but nevertheless I believe that it is an interesting and an important question we may want to investigate more seriously than I can do here today.

Outline

I will start with “the end of the world”: what is it? and what does it do to us? In the second part, I will discuss how researchers in the university could respond to the end of the world. I will suggest that you ‘Slow down!’. Finally, I will conclude the lecture by introducing an alternative conception of sustainability, with an accomp on anying ethical attitude called hope.

The end of the world

So, let’s start with the end of the world. This graph [Figure 1] shows how often the phrase ‘the end of the world’ appeared in a database of English books from 1900 to 2019. The frequency is not that high compared to ‘collapse’, for example, but its usage is increasing as you can see; in 2019, it appeared 4 times more frequently than when I was born, which was 1978.

Figure 1. The relative frequency of the phrase “the end of the world” in English books. (Source: Google books Ngram Reader (English 2019).)

This is a similar graph [Figure 2], but with a database from English fiction books. The frequency is slightly higher, and the trend is generally upward, but not as sharp an increase as in the other graph. One can tell from the two graphs that the non-fiction books increasingly talk about the end of the world, catching up with our fictional imaginations, as it were.

Figure 2. The relative frequency of the phrase “the end of the world” in English fiction books. (Source: Google books Ngram Reader (English Fiction 2019).)

But which end and which world are we talking about when we talk about the end of the world?  According to Lynskey (2024), just published in April, we can distinguish three versions.

We know that the first one is a certainty, based on geoscience and astronomy. In this sense, it is a bit like our own death, which we know is also certain. In fact, if we normalize a bit and convert one billion as a decade, we could say that at the age of 46, the earth is in a kind of mid-life crisis, with which I can fully sympathize as an almost 46-year-old middle-aged person.

The second meaning is also almost certain, and there is little we can do about a comet or volcano, but humans added the Bomb in 1945, just to make it more realistic within anyone’s lifetime.

The third meaning is more nuanced, because here the world refers to our complex industrial-capitalist civilization, the so-called the world as we know it. And we might be most afraid of the end of this world, because we don’t know what comes after. The word “barbarism” captures our fear very well. The alternative term “simplicity” is more ambivalent.

To this tri-part categorization, I would like to add my fourth type. This end refers to the time when a story we used to tell each other loses its grip, or a magical spell. Since the story gives meanings to our collective life, its losing appeal means that a particular form of collective life comes to an end. “What shall we play next?” we might ask, like a small child who got bored of a game.

Narratives of progress

But what is it that has lost its appeal? According to a recent analysis (Danowski and Viveidos de Castro 2017), it is a set of optimistic narratives of humanist progress, which says that we are successfully implementing the project of making human life on earth better and better. In particular, this narrative assumes that scientific and social progress go hand in hand in a specific way: namely, science and society, or science and policy, are linked in such a way that society gives resources, autonomy and time to science; science then lays the golden egg for society, which in turn gives dividends back to science. Repeat.

This idea of progress, and its positive feedback loop between science and society, face many challenges, which are not seen merely as a setback against the backdrop of otherwise steady march toward enlightenment. Rather, the challenges indicate the destructive nature of this very loop. I might be too honest, but overall, I agree with the assessment by these authors that ‘we have no idea what to do about it.’ In response to this crisis of meaning, however, there has been a proliferation of new ideas and concepts in academia, which try to critically reflect on the uniqueness of our time. We are at the crossroads, many suggest, nudging us to take this turn or that turn. But maybe we got lost because we have made too many turns.

The ends as stories

If theoretical turns in academia merely motivate us to come up with even more clever turns, what kind of alternative stories will hold a collective together, namely orienting and motivating us to act differently? Are there any secrets for success of a narrative?

Some critics note that convincing stories themselves need to have a template of beginnings and ends for them to provide a meaning in between. I want to challenge this theory in the last part of my lecture. But before that, let’s have a quick look at a more concrete sustainability debate, just to see that the narrative of beginnings and ends is also at work in an otherwise very technical and empirical debate.

Narratives on growth

In sustainability science, the limits to growth have been one of the central questions for more than 50 years, since the publication of the book with the same title in 1972 (Meadows et al. 1972). In recent years, the debate has been framed as a feasibility of so-called ‘decoupling’, that is, achieving economic growth all the while reducing its net negative environmental impact.

To put simply, there’s green growth believers on the one side, and degrowth believers on the other, who envisions economic degrowth of the North and growth of the South that would eventually lead to a global steady-state economy. I don’t have time to go into the scientific nuances of this debate here. Rather, I just wanted to highlight the fact that the whole debate is closely connected to the question of how to tell a story of beginnings and ends, as much as it is about the scientific data, measurement and modelling. The debate cannot be resolved by evidence alone, because evidence must be interpreted in terms of stories we tell each other.

In other words, depending on which narrative framework you adopt, the same empirical data is interpreted differently [Figure 3]. Should we celebrate the achievements of the industrial capitalism? Or should we lament what it has destroyed and is destroying? Should we be more nuanced and try to see both the rabbit and the duck at the same time? Can we declare that the glass is half-empty AND half-full, suspending any overall evaluation of its content?

Figure 3. “Kaninchen und Ente” (“Rabbit and Duck”) from the 23rd October 1892 issue of Fliegende Blätter. (Source: Wikimedia.org.)

What can researchers do in practice?

You might ask: Is this kind of grand questions something that we as researchers should be concerned about? Aren’t we better off keeping ourselves busy with what we are trained for and good at? For example, we could do some survey on these questions with clever design, perhaps? or a systematic, interdisciplinary literature review with a new method? Maybe we need first to do more rigorous conceptual analysis to dissect ambiguous terms into facts and values, epistemic and non-epistemic, legitimate and illegitimate, and meaningful and meaningless.

I don’t discourage academics from doing all these things, which will surely be interesting. But I’m concerned with something more practical here. To put it simply, I suggest that we situate ourselves in the world, attend to our feelings and those of others, and share our sentiments and concerns, rather than trying to measure, model and manipulate the world from an imaginary, detached position.

Reclaiming-healing

My biggest inspiration in thinking along this line comes from the philosopher Isabelle Stengers, who wrote this great book of agitation (Stengers 2018). Stengers discusses dual un-sustainability of economic development and what she calls “fast science”, both of which are entangled in a complex way.

Importantly, she points out that it is not enough for us to be critically reflexive and transparent about these situations. In game theoretical terms, we as citizens and researchers are like the prisoners of the dilemma, unable to cooperate with each other, despite, or because of, the full knowledge of our predicament. Alternatively, we are unable to cooperate in a more ecologically adaptive way, because we are hyper-cooperative, conforming to the assigned social roles just to keep our complex society running. The crucial first step then is to notice that we don’t feel very well in those roles.

Slowing down…

Unlearning old habits is the next step. In this process, it is important to attend to your embodied feelings. Mild forms of fear such as hesitancy, reluctance, or concern should be expressed and articulated, rather than suppressed.

If we suppress those feelings, we risk becoming more manipulable by others, and more vulnerable to environmental harm. But because we are social animals, we need to exchange and share with others those sentiments and concerns to let them motivate us for joint action which we find more meaningful and adaptive. Academic activism in this sense, is not necessarily about ‘dropping out’ or protesting ‘in the streets’, although these forms of activism is also fun and important. In the words of the epidemiologist Donna Armstrong, everyday activism refers to ‘the simple act of interrupting the daily, normal, social role-playing by speaking “off-script” within our bureaucracies and within all of the societal organizations that comprise our complexity.’ (Armstrong 2014, p. 205). It is a micro-action to challenge the seductive power of the fictive play that no longer serves us.

It is these moments of “off-script” play, and their cumulative and non-linear ramifications, that might be able to transform us, allowing us to reinvent ourselves in new relations with each other and with our environment. We don’t need to blame “the system” as it probably doesn’t motivate us. Instead, we could start cultivating the art of slow science as apprentices now. There is no methodology for slow science. We just have to be experimental and opportunistic, and foster those transformative moments to let new values emerge.

Sustainability

But to what end? Isn’t it all in vain when sustainability is a lost cause, with a diminishing prospect of staying within carbon budgets, 2.0 degrees, or planetary boundaries? What’s the point of the apprenticeship if it won’t help us achieve those goals?

To answer such a voice of despair, I would like to conclude my discussion by advocating an alternative ethical attitude, namely hope. This attitude is inspired by Tim Ingold’s recent work on sustainability (Ingold 2024).

It is an alternative in two ways: first, seen as an ethical theory, it is not based on the standard utilitarian, consequentialist framework for practical reason, which concerns trade-offs, discounts and optimization of known goals and values of well-defined agents; second, seen as a narrative, it does not require a clear beginning and an end. Whenever you start is a beginning, and hope doesn’t presuppose the end, be it the end of history, the world, or of life. It is an ethic with no end in view. And yet, at least it seems to motivate me to care about the world as a researcher and as a person.

Now, this narrative without beginnings and ends reminds me of the famous Confucian metaphor of the Way, or the Path, with no crossroads. Confucius of the Analects did not talk about choice, as the philosopher Herbert Fingarette famously pointed out in his classic (Fingarette 1972/2023). In this view, there is no choice between this path or that at the crossroads, leading you to hell or heaven depending on your decision. For Confucius, there is no choice, really: “either one follows or fails.” (xii). But crucially, you can do it better or worse. It is an art, not a choice.

To me, hope as understood this way is a promising, even coherent, philosophy for sustainability.

No end

I started my lecture with the end of the world, particularly its specific interpretation as a loss of compelling narratives in the face of looming social-ecological disasters. Stengers calls this “cold panic”, a general state of political impotence (2018), and urges us to become reclaiming activists in our own situated way in academia and elsewhere. I have addressed the snigger’s pessimism about the success of such a micro-scale apprenticeship of activism, by introducing an alternative ethic which Ingold calls hope, accompanied by an alternative notion of sustainability, sustainability of everything for everyone for all time. Interestingly, with such hope, I feel motivated to live and research with care for the world. In the end, I don’t seem to need the end of the world as a grand schema to orient myself. I’ll just follow the path, and I’ll try to follow it well. I hope you will follow yours, and that we will meet along the way, and learn from each other.

Thank you for listening.

Michiru Nagatsu is Professor of Philosophy of Social Science and Sustainability at the University of Helsinki, Finland. Nagatsu’s latest projects include The Art of knowing through (un)learning: A Transdisciplinary research study on time, play and dance with children and trees (co-led by Dr Anna Rainio, KONE foundation, 2025-2028) and A tree of knowledge: Practicing slow science in accelerating society (co-led by Dr Anna Rainio, HSSH Catalyst Grant 2024-2025. The lecture was presented on 29.05.2024.

References

Armstrong, Donna L. (2014) Seducing Ourselves: Understanding Public Denial in a Declining Complex Society, CreateSpace Independent Publishing Platform.

Danowski, Déborah, and Eduardo Viveiros De Castro. (2017) The Ends of the World. John Wiley & Sons: New York.

Meadows, Donella H., Meadows, D.L., Randers, J., Behrens_III, W.W. (1972) The Limits to Growth: A Report for the Club of Rome’s Project on the Predicament of Mankind. Universe Books: New York.

Fingarette, Herbert. (2023/1972) Confucius: The Secular as Sacred, The Apocryphile Press: Hannacroix, NY.

Ingold, Tim. (2024). How to imagine a sustainable world. Acta Borealia, 0(0), 1–9.

Lynskey, Dorian (2024). Everything Must Go: The Stories We Tell About the End of the World. Pan MacMillan: Basingstoke, UK.

Stengers, Isabelle. (2018) Another Science is Possible: A Manifesto for Slow Science, translated by Stephen Muecke, Polity: London.

tint blog post, In English

Dissecting Arguments for Pluralism: Summary and Comments on Interview with Ha-Joon Chang / Teemu Lari

Economics professor Ha-Joon Chang visited Helsinki in the summer of 2023 to give a lecture in which he presented his new book aimed at the general public, Edible Economics: A Hungry Economist Explains the World. In the book, he uses food-related anecdotes as a bridge to entice readers into exploring economic ideas.

Within economics, Chang is quite a contrarian. While many consider certain uniformity and consensus as scientific achievements and signs of progress in economics, Chang views this development as unfortunate and believes economics has become an unreasonably one-sided discipline. The history of economics includes numerous theoretical approaches or schools of thought that once had a major position within the discipline but have become marginalized or virtually extinct. In his lecture, Chang mentioned Marxist, Schumpeterian, and Austrian economics as examples of such schools. Such advocacy for diversity is called pluralism.

Furthermore, Chang is a maverick when it comes to views on the role of economics in politics. While many economists would like to see economic research carry more weight in policymaking—after all, shouldn’t economic decisions be informed by research and evidence?—Chang rather wants to limit economists’ influence. He wants citizens to understand economics so they won’t blindly accept all claims and policy recommendations made by economists. In his view, democracy requires limiting economists’ authority. 

I interviewed Chang about his views on pluralism and democracy. The full interview has been published in the Erasmus Journal for Philosophy and Economics (Chang & Lari 2024). In this blog post, I summarize some of the key points of our discussion. 

Plurality of perspectives

What does Chang mean by pluralism? Pluralism takes different forms depending on what kind of diversity is being advocated. Economics uses many different theoretical and empirical models, and I asked Chang what he thinks about “model pluralism,” which economist Dani Rodrik (2015), for example, has advocated for. Chang emphasized that he believes fundamental theoretical starting points should be diverse. Although mainstream economics today encompasses different approaches—alongside neoclassical economics, there’s behavioral and institutional economics, as well as empirical economics which often isn’t thought to belong to any particular school—Chang believes these directions still share the same foundations with neoclassical economics. Therefore, the diversity remains superficial. 

An essential background to Chang’s pluralism is that he defines economics as the science of the economy, that is, a science whose task is to investigate how goods and services are produced, exchanged, consumed, and also wasted. This might sound obvious, but this view isn’t widely shared among economists. Economics is often defined by referring to certain methodological, theoretical, and/or conceptual starting points. In this view, economics is a discipline centered on scientific modeling of human behavior, utilizing the concept of equilibrium in modeling, and assumptions about the goal-centered nature of human action. Economists can use this perspective to study various phenomena including, but not limited to, economic phenomena. 

When economics isn’t definitionally tied to specific research commitments, this opens up the possibility to study the economy using multiple frameworks. In Chang’s thinking, schools of thought outside mainstream economics are precisely such alternative frameworks.  

Critiques and replies 

However, in our discussion, it remained somewhat unclear to me through what kind of reasoning Chang moves from the possibility of alternative approaches to their necessity. And not just necessity in general, but necessity specifically within economics. It’s undisputable that the economy can be studied through various approaches, but this doesn’t directly imply that economics should study the economy through various approaches. This logical leap is not a peculiarity of Chang’s reasoning; it also appears repeatedly in the broader research literature on pluralism. 

Chang noted that different approaches have their own strengths and weaknesses. One can ask many kinds of questions about the economy, only some of which can be satisfactorily answered using the concepts and methods employed in mainstream economics. We discussed the study of power. There are many types of power, and bargaining power which appears in economic research is just one of them. Chang emphasized that influencing people’s thoughts, values, and opinions is a significant form of exercising power. The starting point familiar from neoclassical theory of taking people’s desires and values (preferences) as given doesn’t provide tools for understanding this type of power. From neoclassical theory’s individualistic foundations, it’s also not easy to examine the concept of social class and class-related questions. 

The fact that different approaches have their strengths and weaknesses means they are value-laden. Different questions matter to different interest groups, so the choice of approach affects which groups the knowledge produced serves. 

I presented Chang with some counter-arguments based on my own research (Lari, 2024a, 2024b; Lari & Mäki, 2024). First, while diversity is beneficial in many ways, uniformity in research also has its advantages. The fact that researchers in a discipline share conceptual, methodological, and theoretical starting points benefits cooperation and discussion between researchers. Common ground reduces misinterpretations and helps in evaluating others’ claims. 

Economists have also opposed excessive diversity with the public image of economics in mind. Differences in the starting points of research easily lead to differences in conclusions. Such disagreements might be interpreted as a sign of the discipline’s weak scientific quality. The impression of scientificity may require some degree of unanimity, and if that impression suffers, influence and research funding might be threatened. This issue has been highlighted by, for example, Jean Tirole, who won the Nobel Prize in Economics in 2014. “If there were no majority opinion, financing research in economics would be hard to justify” (Tirole 2017, 75). 

These arguments received no sympathy. Chang considered both concerns completely unfounded. The concern about smooth communication, in his view, underestimates both students’ and researchers’ intelligence and their ability to adopt new perspectives. As for the public image of economics, there’s no reason to protect it with an artificial façade of consensus. If what Chang calls neoclassical economics is worth funding, the general public will understand that, despite the plurality of perspectives. If it is not, too bad for neoclassical economics. 

In my opinion, both of his responses reveal a striking level of optimism. The challenges of interdisciplinarity have been discussed by researchers as long as interdisciplinarity has existed. Multi-perspectival research hardly becomes any easier just because it is done within a single discipline. It is worth remembering that many economic approaches, which are now considered distinct schools of thought, originally diverged from the mainstream of economics precisely because fundamental differences in perspective led to unresolved disputes. Post-Keynesianism is a good example of this. From the 1950s to the 1970s, economists from prestigious universities (Cambridge and MIT) engaged in the so-called ”capital controversies”, during which the parties faced insurmountable difficulties in making their perspectives comprehensible to each other (see, e.g., Cohen & Harcourt, 2003). As a result, the theoretical approach now known as Post-Keynesianism separated from the mainstream of economics.  

Chang has remarkable confidence in the general public’s ability to evaluate and appreciate research. He seems to believe that plurality and discord within a discipline cannot threaten public trust in science or the authority of scientific knowledge. However, scholars of science studies have repeatedly highlighted scientists’ concerns about how disagreements appear to outsiders, including citizens and other disciplines (e.g., Beatty, 2006; Goodwin, 1998). Strong optimism regarding public trust in pluralistic research is particularly thought-provoking in an era when anonymous social media accounts challenge research projects based solely on headlines and public summaries, singling out for criticism those that fail to align with preconceived folk notions of quality research. 

The question of what kind of pluralism is warranted in economics thus wasn’t resolved in this discussion either. Nevertheless, it’s important that pluralism is discussed and that specifically researchers who know their field well engage in informed discussion about it. Professor Chang’s activisim is commendable in this regard. The self-correcting nature of science is based on critical discussion. That discussion must concern not only research results but also the institutional structures within which research is conducted, including how those structures encourage or suppress non-mainstream ideas.  

Teemu Lari holds a Doctor of Social Sciences degree from the University of Helsinki and is a working group member in the Rethinking the Serviceability of Economics to Society (ReSES) project, which invited Chang to Helsinki. His doctoral dissertation examined pluralism in economics. He is currently a postdoctoral fellow at Leibniz University Hannover, in the SOCRATES Centre for Advanced Studies. 

This is a slightly modified translation of an earlier post in Finnish. AI tools were used in the translation.

References 

Beatty, J. (2006). Masking Disagreement among Experts. Episteme, 3(1–2), 52–67. https://doi.org/10.3366/epi.2006.3.1-2.52   

Chang, H.-J. (2022). Edible Economics: A Hungry Economist Explains the World. Allen Lane.  

Chang, H.-J., & Lari, T. (2024). Economics, Pluralism and Democracy: An Interview with Ha-Joon Chang. Erasmus Journal for Philosophy and Economics, 17(2). https://doi.org/10.23941/ejpe.v17i2.920    

Cohen, A. J., & Harcourt, G. C. (2003). Retrospectives: Whatever happened to the Cambridge capital theory controversies? Journal of Economic Perspectives, 17(1), 199–214. https://doi.org/10.1257/089533003321165010     

Goodwin, C. D. (1998). The patrons of economics in a time of transformation. In M. S. Morgan & M. Rutherford (Eds.), From Interwar Pluralism to Postwar Neoclassicism (pp. 53–81). Duke University Press.  

Lari, T. (2024a). Diversity for the Common Good? Philosophical Inquiries into Pluralism in Economics [Doctoral dissertation, University of Helsinki]. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-84-0211-4   

Lari, T. (2024b). What counts as relevant criticism? Longino’s critical contextual empiricism and the feminist criticism of mainstream economics. Studies in History and Philosophy of Science, 104, 88–97. https://doi.org/10.1016/j.shpsa.2024.02.005   

Lari, T., & Mäki, U. (2024). Costs and Benefits of Diverse Plurality in Economics. Philosophy of the Social Sciences, 54(5), 412–441. https://doi.org/10.1177/00483931241255230   

Rodrik, D. (2015). Economics Rules: The Rights and Wrongs of the Dismal Science. W. W. Norton.  

Tirole, J. (2017). Economics for the Common Good. Princeton University Press. 

tint blog post, In Finnish

Pluralistin argumentteja ruotimassa: Yhteenvetoa ja kommentteja Ha-Joon Changin haastattelusta / Teemu Lari

Taloustieteen professori Ha-Joon Chang vieraili viime vuonna Helsingissä pitämässä luennon, jossa hän esitteli suurelle yleisölle suunnattua kirjaansa Edible Economics: A Hungry Economist Explains the World (Chang, 2022). Kirjassa hän käyttää ruokaan liittyviä anekdootteja aasinsiltana houkutellakseen lukijat taloustieteellisten ideoiden pariin. 

Taloustieteen piirissä Chang on melkoinen toisinajattelija. Siinä missä monet pitävät tiettyä yhdenmukaisuutta ja konsensusta tieteellisenä saavutuksena ja merkkinä taloustieteen tieteellisestä edistymisestä, Changin mielestä tämä kehitys on valitettavaa ja taloustiede on nykyään kohtuuttoman yksipuolinen tieteenala. Taloustieteen historia tuntee lukuisia teoreettisia lähestymistapoja tai koulukuntia, joilla on aikanaan ollut tieteenalan piirissä merkittävä asema, mutta jotka nykyään ovat lähestulkoon kuolleet sukupuuttoon. Luennollaan Chang mainitsi muun muassa marxilaisen, schumpeterilaisen ja itävaltalaisen taloustieteen esimerkkeinä tällaisista koulukunnista. Tällaista moninaisuuden kannattamista kutsutaan pluralismiksi.  

Lisäksi Chang on vastarannan kiiski, mitä tulee näkemyksiin taloustieteen asemasta politiikassa. Siinä, missä monet taloustieteilijät mielellään näkisivät taloustieteellisellä tutkimuksella olevan nykyistä enemmän painoarvoa politiikanteossa – onhan taloudellisten päätösten hyvä perustua tutkittuun tietoon – Chang pikemminkin haluaa rajata taloustietelijöiden vaikutusvaltaa. Kansalaisten hän haluaa ymmärtävän taloustiedettä siksi, etteivät he purematta nielisi kaikkia väitteitä ja politiikkasuosituksia, joita taloustieteilijät esittävät. Hänen mielestään demokratia vaatii taloustieteilijöiden sananvallan rajoittamista. 

Haastattelin Changia hänen pluralismia ja demokratiaa koskevista näkemyksistään. Englanninkielinen haastattelu on julkaistu kokonaisuudessaan Erasmus Journal for Philosophy and Economics -lehdessä (Chang & Lari, 2024). Tässä blogitekstissä teen yhteenvetoa keskustelusta. 

Moninaisuutta näkökulmiin

Mitä Chang tarkoittaa pluralismilla? Pluralismihan saa erilaisia muotoja sen mukaan, minkälaista moninaisuutta kannatetaan. Taloustieteessä käytetään paljon erilaisia teoreettisia ja empiirisiä malleja, ja kysyinkin Changilta, mitä hän ajattelee sellaisesta ”mallipluralismista”, jonka puolesta esimerkiksi taloustieteilijä Dani Rodrik on puhunut (Rodrik, 2015). Chang painotti, että hänestä perustavien teoreettisten lähtökohtien olisi oltava moninaisia. Vaikka taloustieteen valtavirtaan tänä päivänä mahtuu erilaisia lähestymistapoja – uusklassisen taloustieteen ohella puhutaan esimerkiksi käyttäytymistaloustieteestä ja uudesta institutionaalisesta taloustieteestä sekä empiirisestä taloustieteestä, jonka ei usein ajatella kuuluvan mihinkään tiettyyn koulukuntaan – Changin mielestä nämäkin suuntaukset jakavat samat lähtökohdat uusklassisen taloustieteen kanssa. Siksi moninaisuus jää näennäiseksi. 

Olennainen tausta Changin pluralismille on, että hän määrittelee taloustieteen yksinkertaisesti taloutta tutkivaksi tieteeksi, siis tieteeksi, jonka tehtävä on selvittää, miten tavaroita ja palveluita tuotetaan, vaihdetaan, kulutetaan ja myös tuhlataan. Tämä saattaa kuulostaa ilmeiseltä, mutta tämäkään näkemys ei ole laajasti jaettu taloustieteilijöiden keskuudessa. Taloustiede nimittäin määritellään usein viittaamalla tiettyihin menetelmällisiin, teoreettisiin ja/tai käsitteellisiin lähtökohtiin. Tässä näkökulmassa taloustiede on ala, jonka ytimessä on ihmisten toiminnan tieteellinen mallintaminen, tasapainon käsitteen hyödyntäminen mallintamisessa sekä oletukset inhimillisen toiminnan päämäärätietoisesta luonteesta. Tätä näkökulmaa voi soveltaa talouden tutkimukseen, mutta myös muihin ilmiöihin. 

Kun taloustiedettä ei määritelmällisesti sidota tiettyihin tutkimuksellisiin sitoumuksiin, avautuu mahdollisuus tutkia taloutta useista eri viitekehyksistä käsin. Changin ajattelussa taloustieteen valtavirran ulkopuolelle jäävät koulukunnat ovat juuri tuollaisia vaihtoehtoisia viitekehyksiä.  

Kritiikkejä ja vastauksia

Keskustelussamme jäi kuitenkin jossain määrin avoimeksi, millaisen päättelyketjun kautta hän päätyy vaihtoehtoisten lähestymistapojen mahdollisuudesta niiden välttämättömyyteen. Eikä vain välttämättömyyteen ylipäätään, vaan välttämättömyyteen nimenomaan taloustieteen sisällä. On kiistatonta, että taloutta voi tutkia monenlaisten lähestymistapojen avulla, mutta tästä ei suoraan seuraa, että taloustieteessä pitäisi tutkia taloutta monenlaisten lähestymistapojen avulla. Tämä päättelyloikka esiintyy toistuvasti myös pluralismia koskevassa tutkimuskirjallisuudessa laajemminkin. 

Chang huomautti, että eri lähestymistavoilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Taloudesta voi esittää monenlaisia kysymyksiä, joista vain osaan pystytään tyydyttävästi vastaamaan nojaamalla taloustieteen valtavirrassa käytettyihin käsitteisiin ja menetelmiin. Puhuimme vallan tutkimuksesta. Valtaa on monenlaista, ja taloustieteen tutkimuksessa esiintyvä neuvotteluvalta (bargaining power) on vain yksi niistä. Chang painotti, että ihmisten ajatuksiin, arvoihin ja mielipiteisiin vaikuttaminen on merkittävä vallankäytön muoto. Uusklassisesta teoriasta periytyvä lähtökohta ottaa ihmisten halut ja arvostukset (preferenssit) annettuna ei anna eväitä esimerkiksi tuon tyyppisen vallan ymmärtämiselle. Uusklassisen teorian yksilökeskeisistä lähtökohdista ei ole myöskään helppo ottaa tarkasteluun vaikkapa yhteiskuntaluokan käsitettä ja luokkaan kytkeytyviä kysymyksiä. 

Siitä, että eri lähestymistavoilla on vahvuutensa ja heikkoutensa, seuraa, että ne ovat arvosidonnaisia. Erilaiset kysymykset ovat tärkeitä erilaisille intressiryhmille, joten lähestymistavan valinnalla on seurauksia sille, mille intressiryhmille tärkeää tietoa tuotetaan. 

Esitin Changille joitakin vasta-argumentteja omaan tutkimukseeni nojaten (Lari, 2024a, 2024b; Lari & Mäki, 2024). Ensinnäkin, vaikka moninaisuus on monella tapaa hyödyllistä, myös tutkimuksen yhdenmukaisuudella on etunsa. Se, että alan tutkijat jakavat käsitteellisiä, menetelmällisiä ja teoreettisia lähtökohtia, on hyödyksi tutkijoiden väliselle yhteistyölle ja keskustelulle. ”Yhteinen maaperä” vähentää väärintulkintoja ja auttaa muiden esittämien väitteiden arvioinnissa.  

Liiallista moninaisuutta on vastustettu myös taloustieteen julkisuuskuvaa silmällä pitäen. Erilaiset tutkimukselliset lähtökohdat johtavat helposti eroihin johtopäätöksissä. Tuollaiset erimielisyydet taas saatetaan tulkita merkiksi tieteenalan heikosta tieteellisestä laadusta. ”Tieteellisyyden” vaikutelma vaatii jossain määrin yksituumaisuutta, ja jos tuo vaikutelma kärsii, vaikutusvalta ja tutkimusrahoitus saattavat olla uhattuna. Asiaa on pitänyt esillä esimerkiksi taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2014 voittanut Jean Tirole. ”Jos enemmistöllä ei olisi yhteistä näkemystä, taloustieteellisen tutkimuksen rahoitusta olisi vaikea oikeuttaa” (Tirole, 2017, p. 75).  

Näille argumenteille ei herunut ymmärrystä. Kumpaakin huolta Chang piti täysin perusteettomana. Huoli sujuvasta kommunikaatiosta vähättelee niin opiskelijoiden kuin tutkijoidenkin älykkyyttä ja kykyä omaksua uusia näkökulmia. Mitä taloustieteen julkisuuskuvaan tulee, sitä ei ole syytäkään suojella keinotekoisella yksimielisyyden ulkokuorella. Jos valtavirtainen, Changin uusklassiseksi kutsuma taloustiede on oikeassa ja arvokasta, rahoittajat ja suuri yleisö kyllä ymmärtävät tämän näkökulmien moneudesta huolimatta. Jos ei ole, ikävä juttu uusklassiselle taloustieteelle. 

Omasta mielestäni kumpikin vastaus osoittaa häkellyttävää optimismia. Tieteidenvälisyyden haasteet ovat puhuttaneet tutkijoita niin kauan, kun tieteidenvälisyyttä on ollut. Moninäkökulmaisesta tutkimuksesta tuskin tekee yhtään helpompaa se, että sitä tehdään yksittäisen tieteenalan sisällä. On syytä muistaa, että monet taloustieteen suuntaukset, joita nykyään pidetään erillisinä koulukuntina, ovat aikanaan eriytyneet taloustieteen valtavirrasta nimenomaan siksi, että perustavanlaatuiset näkökulmaerot ovat aiheuttaneet ratkeamattomia kiistoja. Jälkikeynesiläisyys on tästä hyvä esimerkki. Maineikkaiden yliopistojen (Cambridge ja MIT) taloustieteilijät kävivät 1950-luvulta 1970-luvulle niin sanottua pääoman teorian kiistaa, jossa osapuolilla oli ylitsepääsemättömiä vaikeuksia tehdä näkökulmansa ymmärrettäväksi vastaosapuolelle (ks. esim. Cohen & Harcourt, 2003). Lopputuloksena jälkikeynesiläisyydeksi itseään nimittävä teoriasuuntaus eriytyi taloustieteen valtavirrasta. 

Chang on huomattavan luottavainen myös suuren yleisön kykyyn arvioida ja arvostaa tutkimusta. Hän vaikuttaa ajattelevan, että tieteenalan moniäänisyys ja eripuraisuus ei voi olla uhka tieteeseen kohdistuvalle luottamukselle ja tieteen auktoriteetille. Tieteentekijöiden huoli siitä, miltä erimielisyydet näyttävät ulospäin kansalaisten ja muiden tieteenalojen suuntaan, on kuitenkin nostettu tieteentutkimuksessa moneen kertaan esiin todellisena ilmiönä (esim. Beatty, 2006; Goodwin 1998). Optimismi moniääniseen tutkimukseen kohdistuvan luottamuksen suhteen herättää kysymyksiä erityisesti aikana, jolloin anonyymit tilit sosiaalisessa mediassa kyseenalaistavat tutkimushankkeita otsikkojen ja julkisten tiivistelmien perusteella nostaen tikunnokkaan hankkeita, jotka eivät vastaa juuri heidän ennakkokäsitystään siitä, miltä laadukas tutkimus näyttää.  

Kysymystä siitä, millainen pluralismi on perusteltua taloustieteen yhteydessä, ei siis ratkaistu tässäkään keskustelussa. On silti tärkeää, että pluralismista keskustellaan ja että nimenomaan tieteenalansa hyvin tuntevat tutkijat käyvät aiheesta informoitua keskustelua. Professori Changin aktiivisuus tässä kysymyksessä onkin ansiokasta. Tieteen itseäänkorjaavuus perustuu kriittiseen keskusteluun. Sen keskustelun tulee koskea ei vain tutkimustuloksia vaan myös institutionaalisia rakenteita, joiden puitteissa tutkimusta tehdään.

Teemu Lari on valtiotieteiden tohtori Helsingin yliopistosta ja kuuluu Changin Helsinkiin kutsuneen Rethinking the Serviceability of Economics to Society (ReSES) -hankkeen työryhmään. Hänen väitöskirjansa käsitteli pluralismia taloustieteessä.

Tekstin toimittivat: Anita Välikangas ja Lari Hokkanen

Viitteet

Beatty, J. (2006). Masking Disagreement among Experts. Episteme, 3(1–2), 52–67. https://doi.org/10.3366/epi.2006.3.1-2.52  

Chang, H.-J. (2022). Edible Economics: A Hungry Economist Explains the World. Allen Lane. 

Chang, H.-J., & Lari, T. (2024). Economics, Pluralism and Democracy: An Interview with Ha-Joon Chang. Erasmus Journal for Philosophy and Economics, 17(2). https://doi.org/10.23941/ejpe.v17i2.920  

Cohen, A. J., & Harcourt, G. C. (2003). Retrospectives: Whatever happened to the Cambridge capital theory controversies? Journal of Economic Perspectives, 17(1), 199–214. https://doi.org/10.1257/089533003321165010   

Goodwin, C. D. (1998). The patrons of economics in a time of transformation. In M. S. Morgan & M. Rutherford (Eds.), From Interwar Pluralism to Postwar Neoclassicism (pp. 53–81). Duke University Press. 

Lari, T. (2024a). Diversity for the Common Good? Philosophical Inquiries into Pluralism in Economics [Doctoral dissertation, University of Helsinki]. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-84-0211-4 

Lari, T. (2024b). What counts as relevant criticism? Longino’s critical contextual empiricism and the feminist criticism of mainstream economics. Studies in History and Philosophy of Science, 104, 88–97. https://doi.org/10.1016/j.shpsa.2024.02.005  

Lari, T., & Mäki, U. (2024). Costs and Benefits of Diverse Plurality in Economics. Philosophy of the Social Sciences, 54(5), 412–441. https://doi.org/10.1177/00483931241255230  

Rodrik, D. (2015). Economics Rules: The Rights and Wrongs of the Dismal Science. W. W. Norton. 

Tirole, J. (2017). Economics for the Common Good. Princeton University Press. 

tint blog post, In English

Competency assessment tests in the application process for salaried PhD positions do not promote fairness, objectivity, or transparency / Inkeri Koskinen & Päivi Seppälä

The University of Helsinki has started using epistemically opaque competency assessment tests sold by a private recruitment company in the application process for salaried PhD positions. This does not promote fairness, objectivity, or transparency. It also goes against the principles of responsible researcher evaluation.

The University of Helsinki has renewed its application process for salaried PhD positions. This change affects both the PhD students applying for over 100 paid four-year doctoral positions, and the ones applying for 236 three-year positions in the doctoral training pilot. (University of Helsinki, Flamma News 3.10.2024). The renewed process has an element that has raised concerns in the academic community. Each applicant must now complete a series of online competency assessment tests. One test is claimed to assess the personality of the applicant, while others are meant to evaluate verbal and mathematical skills. 

The University of Helsinki purchases these tests from AON, an international company that develops and sells recruitment-related assessment services. The overall goal of the revised application process is to improve efficiency and to “ensure a fair and objective assessment of applicants in large numbers of applicants, as well as to ensure transparency and consistency in recruitment processes” (University of Helsinki, 2024, Flamma News 3.10.2024). We share the concerns of many in our community: the use of these tests does not promote fairness, objectivity, or transparency. 

Psychometric tests in recruitment

Psychometric testing has been a mainstream recruitment trend for decades (Searle & Al-Sharif, 2018). During the 20th century, psychometric testing was developed to meet the needs of educational institutions, the military, and companies recruiting employees. The guiding values in the development of psychometric testing have been objectivity, fairness, and utility (Wijsen et al., 2020).

Given the significance of psychometric testing in modern societies, it is unsurprising that the concepts of objectivity and fairness are cited as motivators for introducing psychometric assessments at the University of Helsinki. However, the doctoral school responsible for the new application process has not clearly defined what is meant by the “objective” and “fair” processes that are supposed to add to the “transparency” of the selection process. Our aim is to clarify these terms based on our previous and ongoing research. Unfortunately, this clarity does not alleviate the concerns raised by University of Helsinki researchers and students. On the contrary, shedding light on these concepts reveals central problems in the use of psychometric testing.

The concepts of objectivity and fairness in psychometric testing

In psychometric testing, “psychometric objectivity” (Seppälä & Małecka, 2024) refers to the aspiration to eliminate personal judgement from the assessment of personality and skills, ensuring that test results do not vary depending on the person conducting the measurement (Wijsen et al., 2020). This form of objectivity aligns with the notion of meritocratic fairness, which holds that the most qualified individuals should receive the greatest rewards (Wijsen et al., 2020) — in this case, the salaried PhD positions. In psychometrics, fairness has often been operationalized as developing methods to ensure that similar individuals are treated similarly (Wijsen et al., 2020). 

However, meritocratic notions of objectivity and fairness have long been criticised for neglecting fairness of outcomes, particularly across demographic groups (Seppälä & Małecka, 2024). Socioeconomic backgrounds shape individuals’ skills and motivation, and these backgrounds are unequally distributed among groups. For example, parental academic background influences young adults’ higher education choices in Finland, although the effect is smaller than the OECD average (OECD, 2024). Therefore, meritocratically fair and objective procedures produce outcomes that sustain inequalities between groups (Au, 2016; Sandel, 2020). In other words, tests that strive for “psychometric objectivity” are inefficient tools if the aim is the fair treatment of demographic groups.

The use of such tests can also heighten discrimination against some groups. When “psychometric objectivity” is sought by using standardised tests with time limits, there is a significant risk of discriminating against many minorities, such as neurodivergent people. For instance, in the United States, the American Civil Liberties Union Foundation has recently appealed to the Federal Trade Commission, claiming that AON’s personnel assessment products discriminate against individuals based on disability, health status, and ethnic background. Regarding the ADEPT-15 test used by the University of Helsinki, the complaint states the following:

Algorithmically driven Adaptive Employee Personality Test (“ADEPT-15”) adversely impacts autistic people, otherwise neurodivergent people, and people with mental health disabilities such as depression and anxiety because it tests for characteristics that are close proxies of their disabilities – characteristics which are likely not necessary for essential job functions for most positions – and their disabilities are likely to significantly impact the scores they receive for those characteristics. (ACLU 2024.)

Competency assessment tests do not promote fairness 

“Fair” methods may be “fairer” to some groups than others (Rios & Cohen, 2023), as they sustain inequalities between social groups, and may heighten discrimination against some groups. This does not sound fair. But how then should we understand fairness? 

Luckily, the University of Helsinki is committed to a relatively clear characterisation of fairness. Fairness in researcher evaluation means, among other things, that “[c]haracteristics or circumstances associated with persons being evaluated or people close to them that are irrelevant to the objective of the evaluation must not be used as evaluation criteria.” (University of Helsinki: Responsible Evaluation of a Researcher.)

The use of a personality test in recruitment requires choosing a set of personality traits that are sought, and others that are not. We have tried to ask how these personality traits have been chosen in the case at hand, and whether AON took part in the choosing process, but so far have not received an answer.

There is an ongoing discussion about whether personality tests – even the best ones – are able to predict job performance (Zell & Lesick 2021). But we are not talking about typical jobs here: we are talking about academia. It is doubtful that there are any personality traits that would be beneficial in all academic fields. Nor does it seem plausible that there would be any personality traits that might not be useful in some academic field. And it is quite likely that there are academic fields where the personality traits of a researcher do not matter at all. Therefore, using a personality test in the application process for salaried PhD positions means using characteristics associated with persons being evaluated that are irrelevant to the objective of the evaluation. By the definition accepted by the University of Helsinki, this is unfair.

But even more worryingly, it is highly questionable whether any personality traits of an individual, or even their competencies, can be reliably recognised by the means of any kind of an online test without combining it with a personal interview with a trained professional such as a psychologist. The Finnish Psychological association (2019) strongly discourages against the use of any test results – either personality test results or competency test results – without such an interview, where the results are discussed and interpreted.

It is therefore reasonable to doubt the ability of AON’s tests to reliably measure what they claim to measure. If the tests are unreliable, they either bias against some applicants in ways unknown and unjustified, or are tantamount to tossing a coin. Neither option promotes fairness.

Competency assessment tests can decrease cognitive diversity

In addition to being unfair, the use of such tests may be epistemically harmful.There is ample evidence of the epistemic benefits of social and cognitive diversity in science (see Rolin, Koskinen, Kuorikoski & Reijula 2023). 

The introduction of psychometric testing threatens diversity among PhD students and university staff. Because such tests sustain inequalities between social groups, their use does not increase social diversity in the academic community. And particularly the introduction of a personality test in the application process may decrease cognitive diversity in the selected group.

A group is cognitively diverse when its members differ, for instance, with respect to their expertise and skills, or problem-solving heuristics. 

As noted above, the use of the ADEPT-15 personality test may discriminate against some groups, notably neurodivergent people. In general, the use of such a test in the application process for salaried PhD positions may mean discriminating against people whose problem solving strategies do not lead to “successful” performance in the alleged personality test. This is worrisome for two reasons: first, it is unfair, and, secondly, it is epistemically harmful.

Competency assessment tests do not promote objectivity

As mentioned above, “psychometric objectivity” refers to the attempt to eliminate personal judgement from the assessment of personality and skills. According to many critics, this just creates an illusion of objectivity, as the assessment methods sustain inequalities between social groups. In other words, they are biased against some groups – which gives reasons to question their objectivity.

Objectivity is a contested concept with multiple meanings. One of us has suggested a way to understand the relations between the different meanings of objectivity in science: When we call something objective, we claim that some important risk or risks of error to which we as human beings are prone has been effectively mitigated, and we can therefore rely on that something. For instance, we may call a research process objective because we have ensured that we can change the researcher in charge of the process, and the results stay the same. In other words, the subjective biases of an individual researcher do not bias the outcome (Koskinen 2020). 

This idea can be applied here, even though we are talking about HR, not science. When people strive for “psychometric objectivity”, the very human risk that is being avoided is that the evaluators might be biased, and their personal judgements could therefore lead to suboptimal decisions. The suggested solution is to replace the evaluators’ judgement with test results. The critics we discussed above (Au, 2016; Wijsen et al., 2020) claim that focusing on individual biases is misleading. It is the inequalities ingrained in our societies and operating on multiple levels that are the really important problem: they lead to suboptimal decisions in recruitment, because some candidates never have a proper chance. Psychometric objectivity is toothless against this problem, as the tests do nothing to alleviate the systematic disadvantages of some demographic groups. 

We agree. The problem is well illustrated by the fact that several companies currently offer training packages and courses promising better performance in AON’s tests. If they really work, then the applicants who have the resources to pay for the training fare better in the tests. In other words, the tests discriminate against the poorer candidates in a very familiar way, sustaining inequalities between social groups. Recruitment decisions based on the test results are therefore bound to be suboptimal.

The use of competency assessment tests can also decrease the objectivity of the selection process.The tests are introduced as a strategy for ensuring that the individual evaluators’ biases do not lead to suboptimal decisions in recruitment: the candidate is not chosen just because the evaluator, for instance, liked their charisma. However, there are many different kinds of risks of error that should be taken into account. In addition to the evaluators individual biases, systematic biases in the tests can lead to suboptimal decisions. It is not a good idea to replace the first type of bias with the latter (Koskinen 2023). If the American Civil Liberties Union Foundation is right, and AON’s tests really do systematically discriminate against individuals based on disability, health status, and ethnic background, then the use of the tests leads to suboptimal decisions with regard to individuals belonging to these groups. As a result, it may become even less likely than before that such individuals are recruited. If so, then the use of the tests has decreased the objectivity of the selection process.

To whom do “objective” and “fair” recruitment methods give power? 

Another important question to ask when introducing psychometric methods is to whom power is transferred and from whom it is taken away (Kalluri, 2020; Seppälä & Małecka, 2024). At the University of Helsinki, the power dynamics are quite clear. The psychometric competency assessments diminish the importance of the scientific merits of the PhD plans in selecting PhD students for salaried positions. This means that the decision-making power is transferred to AON and AON-certified personnel in the university’s HR department. This means that the academic community’s power to choose its new members is reduced. 

There could perhaps be arguments for this shift in power if AON and the HR department could demonstrate 

1) that the personality and skills assessments are grounded in the best theories of personality and organisational psychology, and 

2) that the test results have sufficient predictive power for successfully conducting PhD research in all academic fields.

We have already expressed some doubts about the second point. It seems unlikely that any competence test or personality test could produce results that would be relevant in all academic fields. The University of Helsinki is committed to the national recommendation of researcher evaluation, according to which “evaluation must take into account the diversity of research and outputs” (University of Helsinki: Responsible Evaluation of a Researcher), so this is problematic. Moreover, we have seen no independent evidence of AONs tests’ predictive power in any contexts, let alone academic ones.

As to the first point, AON, of course, claims that high scientific standards have been met. According to AON (2024), “Aon’s solutions strengthen hiring through psychometric assessments that are backed by science.” In other words, the assessments are “[r]eliable, robust, and research-based psychometric assessments.” But are AON’s claims justified, and how can we verify them? 

This takes us to our biggest concern: how can we secure the transparency of a recruitment process if we use tests that are not transparent?

Epistemically opaque competency assessment tests do not promote transparency   

AON’s tests, like all similar tests developed by commercial enterprises, are protected as business secrets. The companies typically claim that the tests are valid, reliable, robust, “research-based”, “backed by science”, and so on, and have marketing materials that support these claims. However, these tests are not independently validated. They do not compare to the kind of genuine psychometric tests that are used in clinical work and that have gone through an academic process of test development and validation. To put it simply, psychometric tests developed by commercial enterprises are not peer-reviewed, and independent replication studies seldom happen – and when they do happen, the results might not be flattering to the firms (Rhea et al. 2022).

Because the tests are protected as business secrets, they are epistemically opaque black boxes both to the applicants who must take the tests and to the employers who use such services – in this case, the University of Helsinki. So it is not possible to assess how they work, and to what degree they are perhaps based on psychological research. Based on AON’s website, it is, for instance, not possible to tell even the psychological theory of personality that the company uses in their personality test – if any. The ADAPT-15 test – which the University of Helsinki now uses – seems to include six “broad work styles” and fifteen “aspects of personality”  (AON, 2022; AON, 2024), so at least it appears that it is not based on Big Five, the best-known and widely accepted psychological model of personality (Zell & Lesick 2021; see also Forsell & Koskinen unpublished manuscript). 

The same problem of epistemic opacity applies to all of AONs tests that the University of Helsinki (Flamma News, 3.10.2024) now uses: we know nothing about the alleged research on which “the scales lst, scales clx, and scales numerical & verbal tests” are based. Because there are no independent studies that would confirm that the tests do what they are claimed to do, and because we have no access to the tests, it is impossible to assess their epistemic value. We have no idea whether they do what AON’s marketing materials claim they do, and there is no independent evidence of their predictive power.

This is against the principle of transparency as it is characterised in the general principles of responsible researcher evaluation, to which the University of Helsinki is committed. Transparency, according to these principles, means that the “objectives, methods, materials and interpretation of the results must be known to everyone” (University of Helsinki: Responsible Evaluation of a Researcher). 

The University of Helsinki should not use epistemically opaque tests in recruitment

The University of Helsinki is committed to the national recommendation of researcher evaluation (University of Helsinki: Responsible Evaluation of a Researcher). The general principles of this recommendation are transparency, integrity, fairness, competence, and diversity. We have just argued that the use of epistemically opaque, not independently validated psychometric competency tests in recruitment goes against the principles of fairness, diversity, and transparency. Competency remains an open question, as due to trade secrecy, we cannot evaluate it.

“Integrity” on this list of principles is specified to mean that “the evaluation must be conducted in accordance with practices recognized by the research community”. Using epistemically opaque “black box” tests that have not been independently validated – using them for any purpose – is against basic practices that are recognised across all academic fields. Members of our community are now being selected in ways that go against some of the most elementary established practices in academia. The University of Helsinki should never use such tests in recruitment.

Inkeri Koskinen is an Academy Research Fellow in Practical Philosophy and the president of the National Committee of Philosophy of Science. In her project Objectivity in Contexts she studies the notion and the normative ideal of objectivity. She is also the PI of the Aaltonen foundation project Pseudoscience in Finnish Work Life.

Päivi Seppälä is a doctoral researcher in the Doctoral Programme in Philosophy, Arts, and Society  at the University of Helsinki. She is a member of the research team of the Aaltonen foundation project Pseudoscience in Finnish Work Life. She is also a STOry-certified professional supervisor and has a 10-year work experience in financial administration and HR. Her PhD research focuses on recruitment technologies, discrimination in recruitment, and pseudotechnologies, and is currently funded by the Kone Foundation.   

References

ACLU complaint to the FTC regarding Aon Consulting, Inc. May 30, 2024. https://www.aclu.org/documents/aclu-complaint-to-the-ftc-regarding-aon-consulting-inc Accessed 17.10.2024.

AON (2022). ADEPT-15: Adaptive Employee Personality Test. https://www.aonhumancapital.co.in/home/for-employers/assessment-solutions/leadership-assessments/adept . Accessed 15.10.2024.

AON (2024). Pre-Hire Talent Assessment. 

https://www.aon.com/en/capabilities/talent-and-rewards/pre-hire-talent-assessment . Accessed 10.10.2024.

Au, W. (2016). Meritocracy 2.0. Educational Policy 30, pp. 39–62.

Finnish Psychological Association, Henkilöarvioinnin sertifiointilautakunta  (2019). Henkilöarviointi työelämässä: ohjeistus hyviksi käytännöiksi. 4.9.2019. https://www.psyli.fi/psykologin-tyo-ja-koulutus/patevyydet-ja-sertifikaatit/henkiloarvioinnin-sertifikaatti/ . Accessed 15.10.2024

Forsell, M & Koskinen, I. Unpublished manuscript. Commercialisation, Opacity, and Demarcation: The Use of Personality Tests in Recruitment.

Kalluri, P (2020). Don’t ask if artificial intelligence is good or fair, ask how it shifts power. Nature 583, pp. 169–169. 

Koskinen, I  (2020). Defending a risk account of scientific objectivity. The British Journal for the Philosophy of Science 71:4, pp. 1187–1207.

Koskinen, I (2023). Participation and Objectivity. Philosophy of Science 90(2), pp. 413-432.

OECD (2024). Education at a Glance 2024: OECD Indicators. OECD Publishing, Paris. https://doi.org/10.1787/c00cad36-en. Accessed 10.10.2024.

Rhea, A. K. et al (2022). An external stability audit framework to test the validity of personality prediction in AI hiring. Data Mining and Knowledge Discovery, 36, pp. 2153–2193.

Rios, K. & Cohen, A. B (2023). Taking a “multiple forms” approach to diversity: An introduction, policy implications, and legal recommendations. Social Issues Policy Review 17, pp. 104–130.

Rolin, K., Koskinen, I., Kuorikoski, J., Reijula, S. (2023) Social and cognitive diversity in science: introduction. Synthese 202, 36. https://doi.org/10.1007/s11229-023-04261-9

Sandel, M. (2020). The Tyranny of Merit: What’s Become of the Common Good? Farrar, Straus and Giroux. 

Searle, R. H. & Al-Sharif, R. (2018). Recruitment and Selection. in Human Resource Management – a critical approach, eds. Collings, D. G., Wood, G. T. & Szamosi, L. T. Routledge, pp. 215–237.

Seppälä, P. & Małecka, M (2024). AI and discriminative decisions in recruitment: Challenging the core assumptions. Big Data and Society 11(1).

University of Helsinki: Responsible Evaluation of a Researcher. https://www.helsinki.fi/en/research/research-integrity/responsible-evaluation-researcher Accessed 17.10.2024.

University of Helsinki (2024). The competency assessment used in the application process for doctoral researchers raises questions – the Doctoral School answers. In University of Helsinki News, Flamma, 3.10.2024. https://flamma.helsinki.fi/en/group/ajankohtaista/news/-/uutinen/vaitoskirjatutkijoiden-haussa-kaytetty-kyvykkyysarviointi-herattaa-kysymyksia-tutkijakoulu-vastaa/38547657 (login requires University of Helsinki user account). 

Wijsen, L. D., Borsboom, D. & Alexandrova, A. (2021). Values in Psychometrics. Perspectives on Psychological Science 17(3).  doi:10.1177/17456916211014183.
Zell, E. & Lesick, T. L. (2022). Big five personality traits and performance: A quantitative synthesis of 50+ meta‐analyses. Journal of Personality 90, pp. 559–573.

tint blog post, In Finnish

Maailma muuttuu, miten taloustiede vastaa? / Anita Välikangas

Taloustieteilijöillä on paljon valtaa yhteiskunnassa. Mutta millaista taloustieteellinen asiantuntijuus on? Millaisen palveluksen taloustiede tekee yhteiskunnalle? Lähdimme selvittämään asiaa viime vuoden 2023 alussa alkaneessa ReSES-hankkeessa. Nyt on tullut väliyhteenvedon paikka.  

Taloustieteilijöitä tarvitaan usein yhteiskunnallisissa tehtävissä. Kun hallitus suunnittelee budjettia, taloustieteilijät ovat usein paikalla. He arvioivat päätösten taloudellisia vaikutuksia ja ehdottavat säästö- ja investointikohteita. Heidän näkemyksiään kuunnellaan terveydenhoitoa tai koulutusta uudistettaessa. Eivätkä taloustieteilijät vain arvioi ja kuvaa, vaan he myös suunnittelevat uusia markkinoita. Heidän kädenjälkensä näkyy esimerkiksi päästökaupan, sähkömarkkinoiden, rahoitusinstrumenttien ja alustatalouden suunnittelussa. 

Viimeisten vuosikymmenten aikana monet ihmiset ovat alkaneet kuitenkin kysyä, miksi kuuntelemme yhteiskunnallisessa päätöksenteossa nimenomaan taloustieteilijöitä. Miksi juuri heidän tuottamansa tieto koetaan tarpeellisena? Ja millä tavoin meidän tulisi suhtautua taloustieteelliseen tietoon ja sen rajoitteisiin? Suomessakin on keskusteltu siitä, millä tavoin taloustieteilijöiden taustayhteisö vaikuttaa ja saa vaikuttaa heidän tekemiinsä arvioihin ja ehdotuksiin. On ruodittu myös valtiovarainministeriön ekonomistien roolia. Jos ministeriön ekonomistien esittämät näkemykset suhdanteista poikkeavat merkittävästi muiden taloustieteilijöiden esittämistä arvioista, keitä meidän tulisi uskoa?  

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei taloustiedettä ole kuitenkaan valettu yhdestä muotista. Myös taloustieteilijät käyvät kriittistä keskustelua tieteenalan keskeisistä tehtävistä, menetelmistä ja päämääristä.  

Lähdimme tutustumaan näihin teemoihin vuoden 2023 alussa alkaneessa ReSES – Rethinking the serviceability of economics to society –hankkeessa. Järjestimme parisenkymmentä erilaista esitelmää ja keskustelutilaisuutta sekä yhden vierailijaluentojen varaan rakentuneen kesäkurssin. Näissä tilaisuuksissa puheenvuoron saivat usein ihmiset, jotka uskoivat taloustieteen voimaan ja merkityksellisyyteen, puhuen tieteenalasta ja sen tulevaisuudesta.  

Idealismia ja yhteiskunnallisiin ongelmiin pureutumista 

Yksi ReSES:in lähtökohdista oli ajatus siitä, että taloustieteen asema on parhaillaan murroksessa. Ihmisille ei nykyisin riitä, että ekonomisti tulee kertomaan heille talouden toiminnasta, saati siitä kuinka heidän olisi soveliasta toimia. Suuret yhteiskunnalliset haasteet, kuten koronapandemia ja Ukrainan sota, asettavat isoja haasteita talouspoliittiselle päätöksenteolle.  

Haastava maailmantilanne on saanut monet tutkijat puhumaan poliittisen mielikuvituksen tärkeydestä ja siitä, että myös taloustieteilijöiden tulisi kyetä avartamaan ihmisten mahdollisia horisontteja. Monet taloustieteilijät pyrkivätkin tukemaan erilaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Esimerkiksi vuonna 2023 taloustieteen Nobel myönnettiin Claudia Goldinille, joka tutkii sukupuolten välistä taloudellista tasa-arvoa. Reilu vuosi sitten julkaistu Dasgupta-raportti pureutuu yhteiskunta- ja talousjärjestelmiemme ongelmiin, jotka aiheuttavat luonnon monimuotoisuuden häviämistä.  

Vuoden aikana tuli osoitetuksi moneen kertaan, että se että henkilö on ekonomisti, ei tarkoita sitä, että hänen näkökulmansa olisivat väistämättä samankaltaisia elinkeinoelämän intressien kanssa. 

Törmäsin myös yllättävän usein idealismiin. Se ei tullut aina tullut esille puheiden aikana, vaan osana kahvipöytäkeskusteluja. Monet heistä puhuivat siitä, mitä he olivat opiskelijoina toivoneet taloustieteen oikein olevan. Miten he olivat toivoneet, että taloustiede voisi tehdä myös yhteiskunnassa hyviä asioita – lisätä yhteiskunnallista tasa-arvoa, auttaa omaa maataan nousemaan köyhyydestä, antaa keinoja ilmastonmuutoksen ratkaisemiseen. Monet opiskelijat esittivät myös tällaisia näkemyksiä kesäkurssimme aikana. Näissä keskusteluissa kuului usein usko taloustieteen ja koulutuksen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Usko siihen, että taloustieteellä voitaisiin tehdä hyvää. 

Toisinaan puhuttiin myös siitä, että tieteellinen keskustelukulttuuri on ylipäätään muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Taloustieteessä, samoin kuin monilla muilla tieteenaloilla, on tehty paljon töitä inklusiivisuuden edistämiseksi. Esimerkkinä tällaisesta pyrkimyksestä käy esimerkiksi Wendy Carlinin ja Samuel Bowlesin luoma CORE Econ –hanke, jossa taloustiedettä opetetaan laajalle joukolle ihmisiä avoimesti saatavilla olevalla materiaalilla. Ihmisten lähtökohtien moninaisuus vaikuttaa suotuisasti myös tieteenalan kehitykseen.  

Oman etunsa rationalisoijia vai luotettavan tiedon tarjoajia?   

Kutsumamme puhujat tarjosivat monia näkökulmia taloustieteen moniäänisyyteen. Ha-Joon Chang piti aiheesta inspiroivan yleisöluennon, erottaen taloustieteen sisältä ainakin kahdeksan erillistä koulukuntaa. Nämä koulukunnat painottavat eri asioita ja antavat myös erilaisia politiikkasuosituksia. Mary Morgan analysoi sitä, millaisia taloudelliset indikaattorit ovat, ja miten niitä voidaan käyttää demokratian edistämisessä. Hän korosti, että tarvitsemme tietoa taloudesta, jotta voimme arvioida hallituksen tekemien poliittisten päätösten vaikutusta. Dani Rodrik puhui puolestaan uudesta teollisuus- ja elinkeinopolitiikasta ja siitä, kuinka yhteiskunnallinen vakaus vaatii sitä, että ihmisille on tarjolla hyviä työpaikkoja. 

ReSESin tapahtumat vetivät sekä lavalle että yleisöön monia ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita taloustieteen moniäänisyyden lisäämisestä. Joissain tilanteissa tuli kuitenkin esille, etteivät kaikki taloustieteilijät kokeneet tällaista vuoropuheluun osallistumista kovinkaan relevanttina. Toisinaan myös kulttuuriset erot taloustieteen ja muiden yhteiskuntatieteilijöiden välillä tuntuivat aika suurilta.  

Yksi syy näihin kulttuurisiin eroihin voi olla siinä, että jo taloustieteisiin valitut opiskelijat poikkeavat profiililtaan muista valtiotieteellisen opiskelijoista. Esimerkiksi joulukuussa 2023 Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta julkaisi hakijakyselynsä tuloksia. Siinä, missä valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoista 58 prosenttia koki tärkeänä syynä, että ”tällä alalla voin tehdä hyvää yhteiskunnan eteen”, oli tällä tavalla vastanneiden määrä taloustieteessä vain 33 prosenttia. Tulokset ovat linjassa sen kanssa, miten Uskali Mäki kuvasi homo economicus -käsitteen keskeisyyttä taloustieteessä: tutkimusten perusteella jo taloustieteiden opiskelijat mieltävät itsensä omaa etuaan rationalisoivina ihmisinä muita opiskelijoita todennäköisemmin. Mäki kuitenkin lisäsi myös, ettei ole selvää, ajattelevatko opiskelijat näin luontaisesti, vai onko se jotain, minkä he omaksuvat opintojensa alkuvaiheessa. 

Taloustieteen opiskelijoitakin on kuitenkin monenlaisia. Osa heistä voi kertoa hakeutuneensa alalle idealistisin perustein, kun taas osa kertoo, että raha ja työllistyminen ovat vaikuttaneet vahvasti heidän ainevalintaansa. Tällöin on tärkeä esittää jatkokysymys: millaista taloustieteen opettamisen tulisi olla? Millaisiin asioihin tulisi kiinnittää huomiota, jos toiveena on yhteiskunnallisen hyvän edistäminen? Tämä voi olla joskus haastava kysymys tieteenalalle, jonka lähtökohdissa viitataan usein omaa etuaan maksimoiviin yksilöihin. 
 
Tieteenalojen välillä on eroja 

Keskusteluyhteyden luominen nosti esille myös toisen hankalan kysymyksen tieteellisten kulttuurien välisistä eroista. Monet taloustieteilijät – ja myös sen opiskelijat – kokevat taloustieteen poikkeavan radikaalilla muista yhteiskuntatieteistä. Silloin on mahdollista päätyä tilanteisiin, joissa todetaan vain kohteliaasti, että kyllä, historian tuntemisella tai vaikkapa feministisen talousajattelun tuntemisella on yleissivistävää arvoa. Mutta kun keskustelu on ohi, opiskelijat ja tutkijat jatkavat työtään eteenpäin kuten aina ennenkin. 

Jokainen tieteenala käyttää omanlaistaan kieltä ja käsitteistöään. ReSESissä nämä teemat tulivat esille erityisesti tapahtumassa, jonka järjestimme kotihoidontuesta. Siinä kysyttiin, millä tavoin meidän tulisi suhtautua taloustieteiden ja muiden tieteenalojen tarjoamaan tietoon tehdessämme päätöksiä kotihoidontuesta. Keskustelussa korostui, että taloustieteen tulokulma oli usein hyvin erilainen kuin niillä tutkijoilla, joiden tutkimusasetelmassa keskitytään enemmän ihmisten omien kokemusten tutkimiseen.  

Kysymys erilaisten näkökulmien huomioimisesta on sidoksissa myös tiedepolitiikan kanssa. Eri tieteenalojen julkaisukulttuurit poikkeavat paljon toisistaan. Taloustieteilijöillä on perinteisesti ollut varsin yhteneväiset näkemykset siitä, mikä muodostaa tieteellisen erinomaisuuden.  

On myös tärkeää tunnistaa, että osa tiedejulkaisuista suosii toisia enemmän moninaisista lähtökohdista ammentavien tutkimuksen julkaisemista. Jos tutkimusorganisaatioissa tutkijoita kannustetaan julkaisemaan ensisijaisesti vain JUFO3-tason lehdissä, saattaa tarkoituksenmukaisiksi koettujen aiheiden ja menetelmien kirjo kaventua suppeammaksi kuin jos tutkijoiden sallitaan julkaisevan monipuolisesti alansa eri lehdissä.  

Monta asiantuntijaa on parempi kuin yksi 

Hyvin monet henkilöt ovat kiinnostuneita taloudesta ja sen toiminnasta. Ja koska talous on keskeisessä roolissa yhteisöissä, on ihmisillä myös hyvin erilaisia tulokulmia sen ymmärtämiseen.  

Demokraattisen päätöksenteon näkökulmasta olisi tärkeää ymmärtää ainakin jonkin verran sitä, miksi tietoa tuotetaan niin kuin sitä tuotetaan ja jääkö jotain olennaista tämän tuotetun tiedon ulkopuolelle. Esimerkiksi feminististen taloustieteilijöiden korostama hoiva ja sen merkitys on yksi tällainen teema. 

Uskon itse siihen, että monista lähtökohdista kumpuava tutkimustieto tekee tutkimuksesta vahvempaa, murentamatta liiaksi sen uskottavuutta. Kun tutkimuksessa yhtä aihetta lähestytään eri näkökulmista, voivat ihmiset ymmärtää paremmin, että asiat ovat monimutkaisia. Taloustiede voi tuoda selkeyttä päätöksentekoon ja auttaa suunnittelutyössä. Toisinaan taas monimutkaisten asioiden esittäminen yksinkertaisena voi johtaa kuitenkin myös epätoivottuihin seurauksiin. Siksi asiantuntijuuteen kuuluu myös omien rajojen tunnustaminen.  

Taloustietelijöiden silmät loistavat siinä missä kaikkien muidenkin, kun he pääsevät puhumaan aiheista, joihin he itse uskovat. Joskus on hyvin kiehtovaa seurata, miten ihmiset koittavat löytää keskustelun avulla yhteistä tietä kohti parempaa tulevaisuutta. Minulle tämä asia tuntui voimaannuttavalta huomata. Se tuntui täysin erilaiselta kuin aggressiiviset some-nokittelut ja suljettujen ovien takana laaditut poliittiset leikkauslistat. Ne valoivat uskoa siihen, että tieto tekee maailmasta paremman paikan.  

Anita Välikangas on tohtorikoulutettava TINT:issä ja työskenteli ReSES-tutkimushankkeessa koordinaattorina. Kaikkien ReSES-tapahtumien tallenteet löytyvät täältä. 
Toimittaneet: Jani Raerinne ja Teemu Lari 

admin blog post, In English, In Finnish

TINT blog relaunches itself / TINTin blogi uudistuu

TINTin blogi siirtyy uuteen aikaan. Edelleen julkaisemme tässä blogissa tekstejä, jossa maailmaa katsotaan tieteenfilosofisesta perspektiivistä. Tekstit voivat olla esimerkiksi tutkimukseen perustuvia katsauksia ja mielipiteitä tai kirja-arvioita. Kirjoittaa voi suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Jos haluat julkaista vastineen täällä julkaistuun tekstiin, ota yhteyttä toimitukseen. 

Jatkossa kaikki julkaistavat tekstit käyvät läpi toimitusprosessin, ja siksi tutkijat voivat merkitä ne tutkimustietokantoihin vertaisarvioimattomina julkaisuina. Suositeltu merkkimäärä suomeksi (sis. sanavälit) on 3000-10000 merkkiä, englanniksi noin 500-1700 sanaa, mutta tämä riippuu hyvin paljon myös jutun aiheesta.  
 
Yhteystiedot: Jani Raerinne / jani.raerinne () helsinki.fi 
 
 
TINT blog is entering a new era. We will continue to publish posts that view the world from a philosophy of science perspective. The content may include, for example, reviews and opinions based on research or book reviews. Contributions can be written in Finnish, Swedish, or English. If you would like to publish a response to a text published here, please contact the editorial team. 

From now on, all texts published will go through an editorial process, allowing researchers to list them in research databases as non-peer-reviewed publications. The recommended length for texts in Finnish (including spaces) is 3,000-10,000 characters, and in English, approximately 500-1700 words, though this can vary depending on the topic. 

Contact: Jani Raerinne / jani.raerinne () helsinki.fi 

admin blog post, In Finnish

Suomen Akatemian tutkimusrahoitusuudistus vaikuttaa epäonnistuneelta / Jani Raerinne

Julkaistu: 16.9.2024

Suomen Akatemia uudisti nuorten tutkijasukupolven rahoitusta vuonna 2022.

Uudistuksen yksi tavoitteista oli vähentää saapuvien hakemuksien lukumääriä ja nostaa myöntöprosentteja rahoitettavaksi päätyville hakemuksille. Tämä tulee ilmi siinä, että uudistuksen keskeisin sisältö koski hakukelpoisuusaikojen tiukentumista yksilöhakemuksien osalta.

Käytännössä hakukelpoisuusajat puolitettiin: yksilöhakemuksien kelpoisuusaika on nykyään 2–7 vuotta väitöksestä aiemman 0–10 vuoden sijasta. Edellinen toteutettiin siten, että tutkijatohtoreiden rahoitusmuoto lakkautettiin ja akatemiatutkijoiden hakukelpoisuusaikoja muutettiin.

Akatemia on yrittänyt rajoittaa saapuvien hakemuksien lukumääriä aiemminkin (vrt. liikkuvuusedellytys).

Suomen Akatemialla on takana kaksi rahoituskierrosta uudistuksen jälkeen: syyshaku 2022 ja talvihaku 2024. Syyshakua 2023 ei järjestetty, koska Akatemia siirtyi talvihakuun. Akatemian julkaisemat tilastot em. rahoituskierroksilta tarjoavat aineistoa sen arvioimiseksi, miten onnistunut uudistus mahdollisesti oli.

Syyshakuun 2022 saapui noin 20 % vähemmän hakemuksia kuin syyshakuun 2021 ennen uudistusta. Talvihaun 2024 vastaava luku oli noin 10 %, mikä tarkoittaa, että hakemuksien lukumäärät ovat kasvaneet syyshausta 2022.

Kun tarkastelee sitä, minkälaisia hakemuksia talvihakuun 2024 saapui, ilmenee, että yksilöhakemuksien (so. akatemiatutkijahakemuksien) määrät ovat laskeneet syyshaun 2022 määristä, mutta hankehakemuksien määrät ovat kasvaneet.

Akatemiatutkijahakemuksien myöntöprosentit ovat uudistuksen jälkeen vaihdelleet välillä 13–16 % ja akatemiahankehakemuksien välillä 13–19 %. Uudistusta edeltävinä vuosina em. rahoitusmuotojen myöntöprosentit ovat vaihdelleet välillä 10–22 %.

Vaikka saapuvien yksilöhakemuksien lukumäärät ovat uudistuksen myötä vähentyneet, merkittävää muutosta akatemiatutkijahakemuksien myöntöprosenteissa ei kuitenkaan ole yllä olevien lukujen valossa havaittavissa. Tälle löytyy selitys siitä, että hakemuksien rahoituspyynnöt ja -myönnöt ovat kasvaneet. Talvihaun 2024 osalta yhden toimikunnan keskimääräinen myöntö akatemiatutkijahakemuksille oli noin 720 000 euroa. Kahden muun toimikunnan keskimääräiset myönnöt olivat maltillisempia, mutta kasvaneet edelliseltä hakukierrokselta. 

Rahoituspyyntöjen ja -myöntöjen kasvu johtuu siitä, että Akatemia ei asettanut akatemiatutkijahakemuksille kulukattoa. Tarkoitus ilmeisesti oli, että hakijat määrittäisivät sen, miten paljon tutkimus tarvitsee rahoitusta. Ei ole kuitenkaan selvää, ovatko hakemuksien rahoituspyynnöt aina tutkimuksellisesti välttämättömiä. Rahoitus myönnetään tutkimusorganisaatioille, joiden edun mukaista on ohjeistaa hakijoita hakemaan mahdollisimman paljon rahoitusta, erityisesti palkkakulujen osalta.

Rahoitettavaksi päätyvien yksilöhakemuksien lukumäärissä on tapahtunut laskua uudistuksen jälkeen. Syyshaussa 2021 rahoitettiin 175 nuorten tutkijoiden yksilöhakemusta (105 tutkijatohtorihakemusta ja 70 akatemiatutkijahakemusta).  Syyshaussa 2022 rahoitettiin 153 yksilöhakemusta ja talvihaussa 2024 132 yksilöhakemusta (kaikki akatemiatutkijahakemuksia). Vaikka rahoitettavien akatemiatutkijoiden hakemuksien lukumäärissä on tapahtunut kasvua suhteessa syyshakuun 2021 ennen uudistusta (trendi on tosin laskeva), yksilöhakemuksia rahoitetaan vähemmän uudistuksen jälkeen, koska tutkijatohtoreiden rahoitusmuotoa ei ole enää olemassa.

Tämä ei ole hyvä asia. Akatemian hauissa ei ole ollut puutetta rahoitettavissa olevista hakemuksista. Suurin osa hakemuksista, jotka olisivat Akatemian omien kriteerien perusteella rahoitettavissa olevia (kaikki hakemukset, joiden yleisarvosana on 5 tai 6) jäävät vaille rahoitusta. Erot rahoitukseen päätyvien ja rahoitusta vaille jääneiden hakemuksien välillä ovat tyypillisesti marginaalisia tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden kannalta. Akatemian tulisi yrittää saada rahoituksen piiriin mahdollisimman suuri määrä hakemuksia edellisestä joukosta. Valitettavasti trendi uudistuksen jälkeen on ollut päinvastainen.

Edellinen myös tarkoittaa sitä, että rahoitettavan tutkimuksen monimuotoisuus on kaventunut uudistuksen myötä, koska rahoitusta myönnetään pienemmälle joukolle hakijoita.

Nykymuotoista akatemiatutkijoiden rahoitusmuotoa ei voi suoraan verrata vanhaan rahoitusmuotoon. Rahoitusta voidaan nykyään käyttää myös muiden tutkijoiden kuin hakijan palkkaamiseksi. Ongelma on silti, että tutkimusrahoitus kohdistuu vähemmän monimuotoisen tutkimuksen rahoittamiseksi riippumatta siitä, montako henkilötyövuotta hakemukset työllistävät, koska palkattujen tutkijoiden tulisi tehdä tutkimusta hakijoiden projekteissa.

Akatemiahankehakemuksien myöntöprosenteissa ei ole myöskään tapahtunut edistystä. Osittain tämä on seurausta siitä, että saapuvien hakemuksien määrissä on tapahtunut kasvua. Tämä mahdollisesti johtuu siitä, että tutkijat yrittävät hankehakemuksilla paikata uudistuksen luomaa rahoitustyhjiötä niille, jotka eivät ole enää hakukelpoisia. Akatemian uudistus mahdollisesti vain siis siirsi entisen hakupaineen toiseen rahoitusmuotoon, johon se ei kuuluisi. 

Kokonaisuutena arvioiden Akatemian uudistus ei vaikuta onnistuneelta.  Yksikään aikaisempi uudistus ei ole heikentänyt tutkijoiden rahoitustilannetta samassa mittakaavassa, koska vuoden 2022 uudistuksesta seurasi, että huomattavasti pienempi joukko tutkijoita oli hakukelpoisia.

Vaikka saapuvien hakemuksien lukumäärät ovat vähentyneet ja rahoitusmuotoja on enää kaksi kolmen sijasta, myöntöprosenteissa ei ole nähtävissä edistystä uudistuksen jälkeen. Akatemiatutkijahakemuksien ja -hankehakemuksien myöntöprosentit lähestyvät alhaisimpia myöntöprosentteja em. rahoitusmuodoille ennen uudistusta.

Hakupaineen kasvu akatemiahankehakemuksien osalta ei ole toivottava tulos. Hakemuskäsittelyn ja -arvioinnin työtaakka kasvaa, myöntöprosentit laskevat, rahoitusta koskeva päätöksenteko vaikeutuu ja suurempi määrä hakijoita hakee turhaan rahoitusta yrittäen paikata uudistuksen jälkeistä rahoitustyhjiötä.

Akatemian asettamia uusia hakukelpoisuusaikoja kohtaan voidaan myös esittää kritiikkiä.

Laadultaan korkea ja vaikuttava tutkimus tarvitsee eri uravaiheissa olevia tutkijoita. Heikoimmassa rahoitusasemassa ovat kuitenkin varttuneet tutkijat, joiden asemaa Akatemian uudistus vain heikensi entisestään. Tilanteesta eivät toisaalta hyödy edes nuoret tutkijat. Tiukentuneet kelpoisuusajat tarkoittavat, että heidän uransa tulevat olemaan lyhyitä.  Tällä hetkellä tutkimusrahoittajat kilpailevat myös samoista hakijoista ja hakemuksista.  Olisi tutkimusrahoittajien oman edun mukaista monipuolistaa rahoitusmuotoja eri uravaiheissa oleville tutkijoille eikä vain keskittyä nuorien tutkijoiden rahoittamiseen. Tämä vähentäisi kilpailua tutkimusrahoittajien välillä, kuten myös kasvattaisi ja monipuolistaisi arvioitavien ja rahoitettavien hakemuksien joukkoa.

Jos on epärealistista olettaa, että Akatemia palaisi tilanteeseen ennen uudistusta, on selvää, että Akatemian on harkittava kulukattojen asettamista akatemiatutkijahakemuksille. Muitakin mahdollisuuksia on, jotka mahdollisesti heikentäisivät tutkimusrahoitustilannetta entisestään, kuten kulukattojen poistaminen akatemiahankkeiden osalta (raja yksilö- ja hankehakemuksien välillä on joka tapauksessa nykyään epäselvä) tai hankehakemuksien hakijoiden hakukelpoisuusehtojen tiukentaminen.

Vuoden 2022 uudistus on hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa tutkimusrahoitusta koskevia uudistuksia on toteuttaa annettuna Akatemian riittämätön myöntövaltuuden määrä. Tärkein Akatemian tutkimusrahoitusta koskeva uudistus olisi myöntövaltuuden määrän päivittäminen edes kohtuulliselle tasolle.

Lähteet

https://www.aka.fi/suomen-akatemian-toiminta/ajankohtaista/tiedotteet-ja-uutiset/2022/suomen-akatemia-uudistaa-nuoren-tutkijasukupolven-rahoitusmuotoja

https://www.aka.fi/tutkimusrahoitus/arviointi-ja-rahoituspaatokset/rahoituspaatokset/hakemusten-ja-rahoituspaatosten-tilastoja

admin blog post, In Finnish

Kohteleeko Suomen Akatemia hakijoita yhdenvertaisesti? / Jani Raerinne

Julkaistu: 9.7.2024

Rahoitusta tutkimukseen on ollut vaikeinta saada Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen (KY) toimikunnan aloilla. Sen alojen hakijoilla on myös käytettävissä vähemmän tutkimusrahoitusta per hakija/rahoitusmuoto kuin kahden muun toimikunnan alojen hakijoilla. Edelliset erot johtuvat siitä, että KY-toimikunnan rahoitusosuus on pienin kolmesta toimikunnasta. Toimikuntien rahoitusosuuksista on vastuussa Akatemian hallitus, joka on tehnyt tiedepoliittisen päätöksen siitä, miten rahoitus jaetaan toimikuntien välillä. Valitettavasti päätöksen taustalla ei vaikuta olevan selviä tutkimukseen tai sen rahoitukseen liittyviä perusteita, minkä lisäksi päätös asettaa hakijat epätasa-arvoisiin asemiin kilpailussa valtionavustuksista.

Suomen Akatemian biotieteiden, terveyden ja ympäristön toimikunta (BTY), kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta (KY) ja luonnontieteiden ja tekniikan toimikunta (LT) eivät ole olleet yhdenvertaisissa asemissa tutkimusrahoituksen suhteen.

Rahoitusta tutkimukseen on ollut vaikeinta saada KY-toimikunnan aloilla. Akatemian vuosien 2018–2021 syyshakujen tilastojen mukaan KY-toimikunnan osuus alhaisimmista myöntöprosenteista eri rahoitusmuodoille (tutkijatohtorit, akatemiatutkijat ja -hankkeet) on ollut 58 %. LT-toimikunnan em. osuus on ollut 25 % ja BTY-toimikunnan 8 %. Yllä ei ole huomioitu vuoden 2019 syyshaun tutkijatohtoreiden rahoitusmuotoa: KY:n ja BTY:n myöntöprosentit olivat yhtä alhaiset.

Vastaavasti todennäköisemmin tutkimusrahoitusta on saanut BTY-toimikunnalta. Sen osuus korkeimmista myöntöprosenteista Akatemian eri rahoitusmuodoille on ollut 58 % vuosien 2018–2021 syyshakujen tilastojen mukaan. Vastaavat luvut kahdelle muulle toimikunnalle ovat 25 % (LT) ja 8 % (KY). Vuoden 2020 syyshakua ja tutkijatohtoreiden rahoitusmuotoa ei ole huomioita: BTY:n ja LT:n myöntöprosentit olivat yhtä korkeat.

Syy sille, miksi KY-toimikunnan alojen hakijoiden on ollut vaikeinta saada tutkimusrahoitusta on, että KY-toimikunnan rahoitusosuus on ollut pienin.

Akatemia kuitenkin uudisti vuonna 2022 yleishakua mm. lakkauttamalla tutkijatohtoreiden rahoitusmuodon. Ovatko toimikunnat tai hakijat yhdenvertaisemmissa rahoitusasemissa uudistusten jälkeen? Aineistoa on saatavilla yhdeltä rahoituskierrokselta: ”Suomen Akatemian rahoitustilastot syyshausta 2022”. Vuoden 2023 syyshakua ei järjestetty, koska Akatemia siirtyi talvihakuun.

Tarkastelen ensin toimikuntien rahoitustilannetta kahden nykyisen Akatemian rahoitusmuodon (akatemiatutkijat ja -hankkeet) valossa vuoden 2022 syyshaun osalta. Tämän jälkeen tarkastelen toimikuntia kokonaisrahoituksen suhteen. Lopputulema on, että hakijat eivät vieläkään ole yhdenvertaisissa asemissa tutkimusrahoituksen suhteen. On myös epäselvää, mitkä tutkimukselliset tai sen rahoitukseen liittyvät syyt oikeuttavat toimikuntien väliset erot tutkimusrahoituksen osuuksissa ja määrissä.

Akatemiatutkijarahoitus

Vuoden 2022 syyshaun osalta toimikunnilla oli rahoitusta käytettävissä akatemiatutkijahakemusten osalta seuraavasti: BTY 29,6 miljoonaa euroa, KY 25,5 miljoonaa euroa ja LT 35 miljoonaa euroa (yhteensä 90,1 miljoonaa euroa). 

Kaikkien kolmen toimikunnan myöntöprosentti akatemiatutkijahakemuksille oli sama vuoden 2022 syyshaussa: 15 %.

Toimikuntien keskimääräisissä rahoitusmyönnöissä akatemiatutkijahakemuksille oli kuitenkin eroja (ks. kuva 1).  BTY-toimikunnan rahoittamat akatemiatutkijahakemukset olivat selvästi kalliimpia rahoittaa kuin KY-toimikunnan.

Kuva 1. Toimikuntien keskimääräiset myönnöt (€) rahoitetuille akatemiatutkijahakemuksille v. 2022 syyshaussa.

Akatemiahankerahoitus

Vuoden 2022 syyshaun osalta toimikunnilla oli rahoitusta käytettävissä hankehakemusten osalta seuraavasti: BTY 41 miljoonaa euroa, KY 31 miljoonaa euroa ja LT 48 miljoonaa euroa (yhteensä 120 miljoonaa euroa). 

Myös myöntöprosenteissa oli eroja: BTY 19 %, KY 16 % ja LT 17 %. Toimikunnat ja hakijat eivät olleet yhdenvertaisissa asemissa hankerahoituksen suhteen edes myöntöprosenttien valossa. (Huom. konsortiot on yllä laskettu yhdeksi hakemukseksi.)

LT-toimikunnan hankehakemukset olivat kalliita rahoittaa (kuva 2). Tämä myös selittää, miksi toimikunnan myöntöprosentti jäi hankkeiden tapauksessa alhaisemmaksi kuin BTY-toimikunnan. Todennäköinen syy LT-toimikunnan rahoittamien hankkeiden korkeille kustannuksille on, että edellisten joukossa oli paljon konsortiohakemuksia, joiden rahoitusmyönnöt ovat korkeampia. KY-toimikunnan alhaisinta myöntöprosenttia ei sen sijaan selitä mikään muu kuin sen pienin rahoitusosuus (KY-alojen hankkeet olivat halvimpia rahoittaa)

Kuva 2. Toimikuntien keskimääräiset myönnöt (€) rahoitetuille akatemiahankehakemuksille v. 2022 syyshaussa (arviot on laskettu Akatemian tilastoista ja toimikuntien päätöskokouksien jälkeisistä ilmoituksista käytettävissä olevasta rahoituksesta).

Erot kokonaisrahoituksessa ja rahoitustarpeessa

Yksittäisten rahoitusmuotojen tarkastelun lisäksi pitää tarkastella sitä, mikä toimikuntien kokonaisrahoitustilanne oli kummankin em. rahoitusmuodon suhteen.

Vuoden 2022 syyshaussa BTY-toimikunnan kokonaisrahoitus oli 70,5 miljoonaa euroa, KY-toimikunnan 56,6 miljoonaa euroa ja LT-toimikunnan 83 miljoonaa euroa (yhteensä 210,2 miljoonaa euroa). Kokonaisrahoituksen osuudet osoittavat, että BTY-toimikunnan osuus kokonaisrahoituksesta ei merkittävästi eronnut LT-toimikunnan osuudesta (kuva 3). Sen sijaan KY-toimikunnan osuus kokonaisrahoituksesta erosi selvästi kahdesta muusta toimikunnasta.

Kuva 3. Toimikuntien kokonaisrahoituksen osuudet (%) v. 2022 syyshaun akatemiatutkija- ja -hankerahoituksesta. 

Toimikuntien väliset erot kokonaisrahoituksessa voivat olla välttämättömiä, että niillä on yhtäläiset mahdollisuudet tutkimuksen rahoittamiseksi. Toimikuntien rahoituksen tarve on riippuvainen sekä toimikunnan hakupaineesta (LT-toimikuntaan saapuu tyypillisesti eniten hakemuksia) että sen rahoittamien alojen tutkimuskulurakenteesta (yleisen uskomuksen mukaan luonnontieteellinen tutkimus on kalliimpaa rahoittaa kuin ihmis- tai yhteiskuntatieteellinen tai taiteen tutkimus). 

Vuoden 2022 syyshaussa BTY-toimikuntaan saapui 299 akatemiatutkija- ja 385 hankehakemusta (684 hakemusta yhteensä). KY-toimikuntaan saapui 330 akatemiatutkija- ja 375 hankehakemusta (705 hakemusta yhteensä). LT-toimikuntaan saapui 389 akatemiatutkija- ja 455 hankehakemusta (844 hakemusta yhteensä). Katso kuva 4 toimikuntien osuuksista kaikista Akatemiaan saapuneista hakemuksista (2 233 hakemusta yhteensä).

Kuva 4. Toimikuntien osuudet (%) kaikista saapuneista akatemiatutkija- ja -hankehakemuksista v. 2022 syyshaun osalta. Luvut on pyöristetty ylöspäin (kokonaisprosentti on tästä syystä 101). 

Saapuneiden hakemusten osuuksien ja lukumäärien perusteella BTY- ja KY-toimikunta olivat samankokoisia, vaikka niiden osuudet kokonaisrahoituksesta erosivat selvästi toisistaan (vrt. kuvia 3 ja 4). Toisaalta vaikka BTY-toimikuntaan saapui selvästi vähemmän hakemuksia kuin LT-toimikuntaan (kuva 4), niillä oli samanlainen osuus kokonaisrahoituksesta (kuva 3).

Yllä oleva osoittaa, että toimikuntien väliset erot kokonaisrahoituksessa eivät selity niiden erilaisilla hakupaineilla. Tämä on yllättävää, koska hakupaine on luultavasti tärkein – ja helpoiten mitattavissa oleva – tekijä, joka pitäisi huomioida rahoitusosuuksien jaossa. 

Edellinen voidaan ilmaista myös toisin päin. Jos Suomen Akatemia jakaa toimikuntien rahoituksen siten, että jakoperuste ei huomioi sitä, että toimikuntiin saapuu erilaiset määrät hakemuksia, tämä asettaa hakijat lähtökohtaisesti epäyhdenvertaisiin asemiin tutkimusrahoituskilpailussa.

Jos yksin hakupaine otettaisiin toimikuntien rahoitusosuuksissa huomioon (so. vuoden 2022 syyshaun kokonaisrahoitus, 210,2 miljoonaa euroa, jaettaisiin kuvan 4 osuuksien mukaisesti), KY-toimikunnan kokonaisrahoituksen vuoden 2022 syyshaun osalta olisi pitänyt olla noin 10 miljoonaa euroa suurempi. Lisäosuudella olisi saatu 19–20 akatemiatutkija- tai -hankehakemusta rahoitettua niistä hakemuksista, jotka jäivät rahoittamatta. Vastaavasti kahden muun toimikunnan kokonaisrahoitus olisi ollut noin 10 miljoonaa euroa pienempi (13–16 rahoitettua akatemiatutkija- ja/tai -hankehakemusta vähemmän; kuvien 1 ja 2 keskimääräiset myönnöt ja näiden erot on otettu huomioon). Edellisellä olisi ollut marginaalinen vaikutus BTY- ja LT-toimikuntien myöntöprosentteihin. KY-toimikunnan myöntöprosentteihin vaikutus olisi ollut suurempi. 

Jos hakupaine ei selitä toimikuntien eroja rahoitusosuuksissa, selittääkö tutkimuskulurakenteiden erilaisuus erot?

Akatemiassa nähtävästi oletetaan, että toimikuntien rahoittamien eri alojen (tai hakemusten) välillä on eroja tutkimuskulurakenteissa. BTY- ja LT-toimikuntien keskimääräiset rahoitusmyönnöt samoille rahoitusmuodoille ovat korkeampia kuin KY-toimikunnan (kuvat 1 ja 2). Oletus ei välttämättä pidä paikkaansa.

Ensinnäkään ei ole yksiselitteisesti totta, että KY-toimikunnan alojen tutkimus tarvitsisi vähemmän rahoitusta per hakija/hakemus kuin muiden toimikuntien alojen tutkimus, varsinkaan nykyään.

Toiseksi oletus siitä, että hakemuksen yleisen tutkimuskulurakenteen ja/tai -katon määrittäisi se, mihin toimikuntaan hakija hakemuksen lähettää, on erikoinen. Sitä miten paljon mikäkin hakemus tarvitsee rahoitusta, tulisi tarkastella hakemuksen välttämättömien tutkimuskustannusten kannalta, ei siltä kantilta, mikä toimikunta hakemuksen sattumalta käsittelee.

Kolmanneksi on mahdollista, että KY-toimikunnan alojen hakijat on totutettu siihen, että tutkimusrahoitusta on käytettävissä vähemmän kuin muiden alojen hakijoille. KY-alojen hakijoilla ei ole välttämättä edes mahdollisuutta hakea rahoitusta siinä määrin kuin voisi olla tutkimuksellisista syistä perusteltua. Itse asiassa tämä voi selittää sen, miksi KY-aloilta tulee vähän konsortiohakemuksia ja sen, miksi KY-alojen hankehakemukset vaikuttavat olevan halpoja rahoittaa (koska suurin osa saapuneista hankkeista ei ole konsortiomuotoisia). Konsortiohakemuksien päähakija saatetaan valita strategisesti siten, että hakemus tulee jonkin muun kuin KY-toimikunnan käsiteltäväksi, vaikka todellinen päähakija edustaisi jotakin KY-toimikunnan aloista.

Neljänneksi se, että muiden toimikuntien hakijat pyytävät enemmän rahoitusta voi johtua pelkästään siitä, että he voivat hakea enemmän rahoitusta. Toisien sanoen sitä, että tiettyjen toimikuntien alojen hakijat pyytävät enemmän tutkimusrahoitusta, koska heillä on siihen mahdollisuus, ei voi käyttää todisteena, että eri toimikuntien alojen välillä on todellisia ja perusteltuja eroja tutkimuskulurakenteissa.

Jos pitäisi paikkansa, että tutkimuksen kulurakenteiden erilaisuus on peruste kokonaisrahoituksen eroille toimikuntien välillä, tilastojen tulisi osoittaa, että KY-toimikunnan myöntöprosenttien eri rahoitusmuodoille pitäisi olla vähintään yhtä korkeita, ellei jopa korkeampia, kuin kahden muun toimikunnan. Sen alojen hakemukset ovat oletuksen mukaan halvimpia rahoittaa ja näin pienemmillä määrillä rahoitusta pitäisi saada enemmän hakemuksia rahoitettua. Syyshakujen tilastot kuitenkin osoittavat, että Akatemia on rahoittanut enemmän kalliimpia BTY- ja LT-toimikunnan hakemuksia. Tämä ehdottaa, että toimikuntien kokonaisrahoituksen eroilla ei ole tekemistä tutkimuskulurakenteiden erojen kanssa.

Yllä oleva myös osoittaa, että KY-toimikunnan rahoitusosuus on selvästi riittämättömällä tasolla, koska Akatemia on rahoittanut – suhteellisesti ja määrällisesti – vähemmän sen halvempia hakemuksia.

Hakijoiden yhdenvertaisuudesta

Ei ole selvää, mitkä tutkimukseen tai sen rahoitukseen liittyvät syyt oikeuttavat toimikuntien kokonaisrahoituksen erot. Eroilla on kuitenkin ollut se seuraus, että yhden toimikunnan hakijoiden on ollut vaikeampi saada rahoitusta tutkimukseen eri vuosien syyshauissa kuin toisten toimikuntien hakijoiden. Sen lisäksi ko. toimikunnan hakijoilla on ollut vähemmän rahoitusta käytettävänä tutkimukseen per hakija/rahoitusmuoto kuin kahden muun toimikunnan hakijoilla. 

Talvihaun 2024 osalta tilanne pysyy samana kuin aiemmin. Vuoden 2024 talvihaun osalta BTY-toimikunnan kokonaisrahoitus on noin 73 miljoonaa euroa (34 % kokonaisrahoituksesta), KY-toimikunnan noin 58 miljoonaa euroa (27 %) ja LT-toimikunnan noin 86 miljoonaa euroa (39 %). Kokonaisrahoituksen osuudet toimikunnille ovat samat kuin vuoden 2022 syyshaussa (kuva 3). 

Yllä olevat huomiot koskevat vain Akatemian syyshakujen rahoitusta. Syys- ja tulevat talvihaut ovat kuitenkin yleishakuina erityisasemassa, kun arvioidaan hakijoiden yhdenvertaisuutta. Yleishauissa hakijan tutkimusrahoitusmahdollisuuksien tulisi olla riippuvainen tutkimuksen laadun arviosta. Valitettavasti hakijan tutkimusrahoitusmahdollisuuksiin näyttäisi vaikuttavan myös se, minkä toimikunnan alan hakija hän on, millä ei ole mitään tekemistä tutkimuksen laadun kanssa.

Suomen Akatemia on valtionavustuksia myöntävä hallintovirasto, jonka tulisi kohdella hakijoita yhdenvertaisesti. Toimikuntien rahoitusosuuksista on vastuussa Akatemian hallitus (Suomen Akatemiaa koskeva laki, 4 §). Vaikuttaa siltä, että Akatemian hallitus on tehnyt tiedepoliittisen päätöksen siitä, miten rahoitus jaetaan toimikuntien välillä. Valitettavasti päätöksen taustalla ei vaikuta olevan selviä tutkimukseen tai sen rahoitukseen liittyviä perusteita, minkä lisäksi päätös asettaa hakijat epätasa-arvoisiin asemiin kilpailussa valtionavustuksista. Päätös voi olla myös valtionavustuslain pykälän 36 (hengen) vastainen.

Lähteet

Tilastotiedot Suomen Akatemian Hakemusten ja rahoituspäätösten tilastoja -verkkosivulta

admin blog post, blog-post, In Finnish

Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa / Samuli Reijula / Kirja-arvio

Kirja-arvio

Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa
Brunila, Kristiina, Esko Harni, Antti Saari ja Hanna Ylöstalo (toim.)
Julkaisija: Vastapaino 2021

Terapeuttinen puhe on kaikkialla. Trauman ja psyykkisten voimavarojen käsitteitä käytetään uutisvälineissä lähes päivittäin pandemian uuvuttamien kansalaisten tilan kuvailuun ja selittämiseen. Yrittäjävalmennuksen ja self-help-kirjallisuuden lainaukset positiivisen psykologian sanavarastosta on helppo sivuuttaa höttöpuheena, mutta terapiakieli toimii myös aidosti omakohtaisen ilmaisun välineenä. Kesällä kalliolaisessa baarissa kuuntelin naapuripöydästä kun nuori mies jakoi kokemuksiaan opintoihin sisältyvästä työharjoittelusta. Hämmästyin kuvauksen psykologistieteellistä hienostuneisuutta: harjoittelupaikan edellyttämä tunnetyö oli ollut niin kuormittavaa, että miehen omat voimavarat eivät vaan riittäneet. Pöytäseurueiden välinen sukupolviero oli selvä. Nuorten aikuisten taito sanoittaa tuntemuksiaan ja luodata jaksamisen rajoja ovat ihan eri tasolla kuin aiemmin.

Eikä kyse ole pelkästä sanoittamisesta, vaan myös uusista toimintamalleista. On tilanteita joissa terapiaan osallistumisesta puhutaan melkein kuin kansallisvelvollisuutena. Tuttavan mukaan tulevilla vanhemmilla voi olla velvollisuus purkaa lukkojaan terapiassa ja työstää itsensä irti lapsuuden traumoista, jotta ei välitä ylisukupolvisia haitallisia käyttäytymismalleja eteenpäin omille lapsilleen. Ja esihenkilönä toimiva tuttu journalisti pohti hiljattain, kuinka saada lehti ajoissa painoon kun nuoret toimittajat eivät entiseen tapaan suostu ylitöihin lyhyellä varoitusajalla. Se ei vaan ole elämänhallinnan kannalta järkevää.

Tutkimusten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että itsetuntemuksen lisäksi myös psyykkiset ongelmat ovat lisääntyneet. Onko yhteiskunnassa tapahtunut jokin merkittävä muutos, vai onko kyse siitä, että psyykkistä kuormaa osataan ja voidaan ilmaista avoimemmin kuin ennen? Selitysehdokkaita ilmiölle on useita. Greg Lukianoffin ja Jonathan Haidtin mukaan ainakin amerikkalaisessa yhteiskunnassa syynä on turvallisuuskultturi, vanhempien hyvää tarkoittava pyrkimys suojella lapsia ja nuoria vaikeuksilta, konflikteilta ja ylipäätään epämukavuuden kokemuksilta. Lukianoffin ja Haidtin mukaan ylisuojelu estää lapsia kehittämästä konfliktien sietämisen ja ratkaisemisen taitoja, ja näin se päätyy lisäämään ahdistuksen, masennuksen ja itsemurhien ilmaantuvuutta (Lukianoff ja Haidt 2018, s.5).

Kuten Lukianoff ja Haidt, myös Terapeuttinen Valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa -teoksen kirjoittajat suhtautuvat kriittisesti terapiapuheen leviämiseen. Kirjoittajakunnan diagnoosi henkisen pahoinvoinnin lisääntymisestä on kuitenkin varsin erilainen. Siinä missä Lukianoff ja Haidt peräänkuuluttavat nuorille mahdollisuuksia kehittää tervettä resilienssiä vaikeuksien kohtaamiseen, Kristiina Brunilan, Esko Harnin, Antti Saaren ja Hanna Ylöstalon toimittama teos näkee resilienssin vaatimuksen uusliberaalin ajattelun oireena. Kirjoittajien mukaan terapeuttisen kulttuurin vaara on siinä, että se naamioi rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia yksilön vajavaisuuksiksi. Terapiadiskurssi myös yksityistää ongelmien ratkaisut: työolojen kohentamisen tai vaikka lukiolaisten työmäärän keventämisen sijaan se hoitaa ongelmia lähettämällä oirehtivat yksilöt työpsykologin tai koulukuraattorin vastaanotolle. Epävarmat työurat tai painekattilamainen lukio eivät ole ongelma, mikäli resilienssiään työstänyt yksilö kykenee ponnahtamaan toistuvista vastoinkäymisistä uuteen nousuun, taas yhtä kokemusta vahvempana.

Toimittajajoukon kirjoittaman johdannon ja kokoavan yhteenvedon lisäksi teos koostuu neljästä osiosta, joiden artikkelit käsittelevät terapiavallan teemaa yhteiskunnan eri osa-alueilla. Ensimmäinen osio tarkastelee kansalaisuutta ja poliittista osallistumista, toinen kuntouttavia yhteisöjä ja instituutioita, kolmas terapeuttisen vallan sukupuolittuneisuutta ja neljäs terapeuttisen hallinnan linkittymistä uusliberaaliin yrittäjämielenlaatuun.

Mitä terapeuttinen valta on?

Metodologisesti Terapiavalta-teos edustaa laadullisiin aineistoihin nojaavaa yhteiskuntateoriaa: haastattelut, osallistuva havainnointi ja politiikkadokumenttien kriittinen luenta muodostavat kirjan empiirisen perustan. Aineistoja tulkitaan kansainvälisen terapiavaltaa käsittelevän tutkimuskirjallisuuden valossa, ja kirja tarjoaa teoreettisesti melko yhtenäisen foucault’laiseen traditioon perustuvan terapeuttisen vallan luonnehdinnan. Yhtäältä se on “yhteiskunnallista vallankäyttöä, jossa yhdistyvät psykologiatieteellisestä asiantuntijuudesta sekä terapiamuodoista kumpuavat sanastot, arvot ja toimintatavat” (s. 13). Toisaalta terapeuttista valtaa kuvataan käytäntöjen kokonaisuudeksi, jossa ihmiset oppivat löytämään itsestään ja omista vajavaisuuksistaan syitä ja ratkaisuja kohtaamiinsa ongelmiin, kuten köyhyyteen, työttömyyteen ja koulutuksen puutteeseen (s. 153).

Yhteiskunnan terapisoituessa psykologia-alan ammattilaisten käytöstä peräisin olevat puhetavat valuvat asiantuntijoilta arkipuheeseen: koulupsykologeilta opiskelijoille tai positiivisen psykologian tutkijoilta työttömille suunnattuun yrittäjävalmennukseen. Kirjan esittelemä aineisto välittää kuvan siitä, kuinka niin palvelujen asiakkaat kuin ammattilaisetkin (esimerkiksi nuoriso-ohjaajat ja sosiaalityöntekijät) ovat sisäistäneet terapeuttisen diskurssin itsetuntemuksen välineeksi. Kirjoittajat kysyvätkin millaisia laajempia seurauksia terapisoitumisella on yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta.

Tässä hahmottuu ilmiön ajankohtaisuus. Freudia ja Lacania on tavattu yliopistoilla lukupiireissä vuosikymmenien ajan, mutta teoksen kuvaamissa tilanteissa ei kyse ole akateemisesta ajanvietteestä. Eva Illouzin (2008, lainaus teoksen sivulla 82) mukaan terapeuttisesta kielestä on tullut palvelusektorin työntekijöille lingua franca, yleiskieli, joka tarjoaa emotionaalisen ja kognitiivisen työkalupakin hajanaisen minuuden toiminnan hallitsemiseksi. Myös Mikko Saastamoinen ja Pekka Kuusela (s. 76) kytkevät terapeuttisen kielen puhujan yhteiskunnalliseen asemaan: “Terapeuttinen minuus voidaan nähdä keskiluokkaisen minuuden tuottamisen muotona, jonka alkuperä on refleksiivisessä suhteessa omaan elämään ja sen haasteellisiin tapahtumiin.” Terapeuttisessa puheessa ei siis suinkaan aina ole kyse teoreettisesta analyysistä vaan arkisista käytännöistä, joilla esimerkiksi työttömät työnhakijat tai ylityöllistetyt hoitotyöläiset pyrkivät jäsentämään omaa kokemustaan.

Kirjoittajien mukaan terapeuttinen valta yhtä aikaa sekä ohjaa ja normittaa, mutta myös mahdollistaa toimintaa. Yhtäältä terapeuttisen diskurssin omaksuminen lisää itseymmärrystä ja voi siten tuottaa hienostuneempaa toimijuutta. Toisaalta oman psyykkisen hyvinvoinnin tarkkailu ja sen suhteuttaminen terapeuttisten puhetapojen normeihin voi tuottaa kuuliaisuutta ja poliittista alistumista. Teoksen keskeinen diagnoosi terapeuttisen diskurssin vaarasta on politiikkakäsityksen muutos, jossa huomio siirtyy pois aidoista yhteiskunnallisista ongelmista ja niiden rakenteellisista ratkaisuista kohti ongelmien yksilöissä aiheuttamia reaktioita. Samoin välineet ongelmien ratkaisuun alkavat löytyä omien tunnetilojen, stressin ja motivaation manageroinnista. Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevien keskustelujen painopiste siirtyy materiaalisten resurssien jakautumista koskevasta kamppailusta kysymykseksi psyykkisestä hyvinvoinnista (Ecclestone ja Brunila 2015). Lisäksi terapeuttisia ratkaisumalleja markkinoidaan ongelmallisen epärealistisilla lupauksilla, joita vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa on mahdoton lunastaa (Mäkelä ja Brunila, s.161).

Monet teoksen kirjoittajista kytkevät terapeuttisen diskurssin yhteen uusliberaalin yrittäjähenkisyyden kanssa. Kirjan luvuissa tämän yhteyden luonnetta ei yksityiskohtaisesti analysoida, mutta se selvästi liittyy kumpaakin luonnehtivaan individualismiin ja yksilön vastuun korostamiseen. Moni kirjoittajista toteaakin yhteyden terapeuttisen puheen nousun ja perinteisen työväenliikkeen vaikutusvallan vähenemisen välillä ja (esim. Saastamoisen ja Kuuselan luku). Kirjan läpi kulkee myös ajatus haavoittuvuuden eetoksesta. Kirjoittajien mukaan terapeuttisten sanastojen levitessä yhä useampi elämän osa-alue on alkanut vaikuttaa hyvinvoinnin maksimoimisen näkökulmasta vajavaiselta (s. 26). Onko niin, että positiivinen psykologia ei kykene käsittelemään ihmiselämään luonnollisesti kuuluvia traagisia piirteitä, ja niin päätyy laajentamaan patologisen aluetta? Toisaalta kuten Sanna Rikala artikkelissaan huomauttaa, haavoittuvuuden esiin tuomiseen liittyy myös terapeuttisen vallan potentiaalisesti myönteinen vaikutus: tekemällä marginaalisessa asemassa olevien ihmisten kärsimystä näkyväksi ja poliittisen huolen kohteeksi se voi lisätä sosiaalista oikeudenmukaisuutta (s. 124).

Enkelihoidoista kokeilukulttuuriin

Kuten edellä mainitusta terapeuttisen vallan luonnehdinnasta käy ilmi, terapeuttisen diskurssin tärkeä piirre on sen yhteys asiantuntijuuteen. Psykologisen asiantuntijatiedon voima perustuu siihen, että se voi kertoa meille tieteeseen perustuvia totuuksia itsestämme. Tämän terapeuttisuuden ja asiantuntijuuden välisen suhteen osalta kirjan lukujen välillä on jännitteitä. Esimerkiksi Suvi Salmenniemi käsittelee artikkelissaan kristallipuoluetta ja sen piirissä vaikuttavia vaihtoehtoisen terapian käytäntöjä (mm. enkelihoidot ja homeopatia), jotka nimenomaan asettuvat vaihtoehdoiksi tieteelliselle asiantuntijatiedolle. On mielestäni kyseenalaista, onko tässä edelleen kyse samasta terapiavallan ilmiöstä, jota teoksen muut luvut käsittelevät. Myös Elina Ikävalko ajautuu luvussaan oudon syvälle vaihtoehtoisten hoitojen ja jopa vaihtoehtoisen tiedon käsitteen äärelle kyseenalaistaessaan vallitsevan tilanteen, jossa ”vaihtoehtoinen tieto ei ole samassa asemassa lääketieteellisen tiedon kanssa, vaan kaikki “muu” tapahtuu sen ehdoilla” (s. 119).

Hanna Ylöstalo ja Katri Otonkorpi-Lehtoranta tarkastelevat luvussaan julkishallinnossa 2010-luvulla yleistynyttä kokeilukulttuuria. Ilmiötä esitellessään kirjoittajat nostavat esiin kaksi sen keskeistä piirrettä. Ensinnäkin he paikantavat kokeilukulttuurin tiedollisen perustan psykologia- ja käyttäytymistieteisiin. Toiseksi kokeilukulttuuri edustaa kirjoittajien mukaan yrittäjämäistä suhdetta tietoon (s. 56–57). Kumpikin väite on ymmärrettävä mutta kiistanalainen.

Pitää toki paikkansa, että monet hallinnolliset kokeilut ovat liittyneet yrityksiin soveltaa käyttäytymistieteellistä tietoa politiikkatoimenpiteiden suunnittelussa. Välttämätön tämä yhteys kokeiden ja psykologisen tiedon välillä ei kuitenkaan ole, kuten kirjoittajat itsekin ohimennen toteavat. Kokeen tekemisen idea, niin tieteessä kuin hallinnossa, on selvittää mahdollisimman teorioista riippumattomalla tavalla tietyn toimenpiteen vaikutus. Näin kokeen tekeminen eroaa pelkästä passiivisesta havainnoinnista, ja tähän perustuu kokeen tiedollinen voima (Kuorikoski & Reijula 2018). Suomalaisen kokeilukulttuurin kenties tunnetuin esimerkki perustulokokeilu onkin vastaesimerkki kirjoittajien ensimmäiselle väitteelle. Perustulokokeilun suunnittelu ja vaikutusten selittäminen perustuvat pikemminkin taloustieteelle ominaiseen rationaalisen käyttäytymisen oletukseen kuin psykologisia säännönmukaisuuksia koskevaan tietoon.

Kokeilukulttuurin ja yrittäjämäisyyden välinen yhteys on vielä edellistä hatarampi. Kirjoittajien mukaan yrittäjämäinen mielentila näkyy kokeilujen ilmentämässä suhtautumisessa epävarmuuteen: koska politiikkatoimenpiteiden vaikutuksia on vaikea ennustaa, täytyy rohkeasti kokeilla, ottaa riskejä ja saadun palautteen kautta oppia epäonnistumisista. Toki moni yrittäjä toimii tämän tyyppisen epävarmuuden alaisuudessa, mutta on harhaanjohtavaa nimetä kaikki iteratiivinen epävarmuuden hallinta yrittäjämäisyydeksi. Kyse on kyllä yrittävästä suhteesta tietoon siinä merkityksessä kun puhumme esimerkiksi yrityksen ja erehdyksen menetelmästä. Mutta siinä taas ei ole mitään erityisen uusliberalistista, tai terapistista. Voisi jopa ajatella, että vaikka kokeilut ovat toisinaan edustaneetkin myötähäpeää herättävää pöhinäkulttuuria, voisivat ne parhaillaan myös toimia vastavoimana rakenteellisia ongelmia väistelevälle terapeuttisuuteen nojaavalle hallintokulttuurille: kokeiluja oikein toteuttamalla voidaan luotettavasti tutkia rakenteellisten muutosten vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan.

Kirjan neljännessä osiossa Marjo Kolehmaisen parisuhteen tunnesääntöjä käsittelevä luku tekee teoreettisesti kiinnostavan laajennuksen soveltaessaan terapeuttisen vallan käsitteistöä yksityiselämän alueelle. Kolehmainen argumentoi, että terapiadiskurssi normittaa parisuhteen käytäntöjä ja uusintaa olemassa olevia sukupuolihierarkioita. Luvun tarkastelukulma vaikuttaa kuitenkin yllättävän yksioikoiselta. Kolehmainen korostaa naisten alistettua asemaa parisuhteeseen kohdistuvissa terapiakäytännöissä, mutta luulisin parisuhteisiin kuuluvan myös osa-alueita, joilla terapiakulttuurin uudet tunnesäännöt puuttuvat erityisesti miesten olemisen tapaan ja laskevat perinteisen miehiseksi käsitetyn käyttäytymisen statusta – usein hyvin perustein. Miesten aseman muutosta käsittelevä Henri Hyvösen artikkeli käsittelee maskuliinisuuden ja sen ilmaisun muutosta ja täydentää näin Kolehmaisen luvun näkökulmaa.

Terapia vs. psykologinen lukutaito

Kaiken kaikkiaan Terapeuttinen valta -teos saa aikaan kriittiselle yhteiskuntateorialle tyypillisen reaktion: diagnoosit biovallan toiminnasta ovat usein tarkkanäköisiä ja nostavat näkyviin arkipäiväisiä (itse)hallinnan käytäntöjä. Päädyin kuitenkin pohtimaan kysymystä terapeuttisen regiimin vaihtoehdoista: mikäli terapian, kuntoutuksen, ja lopulta koulutuksen ja kasvatuksenkin instituutiot päätyvät osallistumaan uusliberaaliin hallinnan kulttuuriin, miltä niiden vaihtoehdot voisivat näyttää? Näitä vaihtoehtoja teos hahmottelee vain vähän. Moni kirjan luku kyllä peräänkuuluttaa perinteistä luokkatietoisuutta yksilöllistävän hallintakulttuurin vastavoimana. Tässä suhteessa hyvinvointivaltio asettuu teoksessa mielenkiintoiseen jännitteeseen: yhtäältä se näyttäytyy terapiavallan käytäntöjen toimeenpanijana, mutta toisaalta juuri pohjoismainen hyvinvointivaltio on kenties onnistunein esimerkki vahvojen yhteiskunnallisten turvaverkkojen kehittelystä ja sosiaalisen liikkuvuuden edellytysten rakentamisesta.

Entä millaisia vaihtoehtoja on tarjolla yksilötasolla? Mikäli kuntouttamisen ja toipumisorientaation käytännöt ovat osa uusliberaalia koneistoa, miltä niiden vaihtoehdot näyttävät? Yhden vaihtoehdon mainitsee artikkelissaan Sanna Rikala. Kuvatessaan mielenterveysongelmista kärsivien nuorten elämää, Rikala näkee heidän neuvottelevan oikeudestaan “olla sairas ja heikko ja määritellä itse sairaana olemisen ja toipumisen ehdot” (s. 146). Terapeuttisen vallan analyysin vaarana on, että se tulee luokitelleeksi lähes kaiken aktiivisen toimijuuden ja vastuunoton yrittäjämäisen terapiakäyttäytymisen piiriin. Näin tuskin kukaan kuitenkaan haluaisi väittää. Osittain kyse on varmaankin menetelmällisestä haasteesta, joka vaivaa yhden keskeisen käsitteen ympärille rakentuvia tutkimusohjelmia: jos ainoa työkalu on vasara, kaikki näyttää naulalta.

Yksi ratkaisu terapeuttisuuden käsitteen paisumiseen on tehdä käsitteellinen erottelu terapeuttisuuden ja psykologisen lukutaidon välillä. Psykologista lukutaitoa voisi luonnehtia tutkittuun tietoon perustuvaksi ymmärrykseksi omasta mielestä (ks. esim. Wilson 2004). Psykologisten tieteiden nykytutkimukseen nojaten ihminen voidaan nähdä rajallisesti rationaalisena organismina, jolla kuitenkin on kyky reflektoida ja muokata omaa olemistaan, ja tulla ainakin osittain tietoiseksi oman mielensä säännönmukaisuuksista. Tästä näkökulmasta länsimaiselle filosofialle keskeinen itsetuntemuksen pyrkimys tai kontemplatiiviset käytännöt kuten meditaatio ja mindfulness eivät välttämättä näyttäydy ainoastaan sisäistettynä terapeuttisena hallintana. Ne ovat esimerkkejä psykologiseen tietoon perustuvasta itsetuntemuksen harjoittamisesta, joka ei ilmennä terapeuttisuudelle ominaista haavoittuvuuden tai ripittäytymisen eetosta.

Tästä huolimatta psykologinen tieto on kuitenkin ehkä aina erityislaatuista, foucault’laisessa mielessä vaarallista. Se on intiimiä tietoa itsestä, joka antaa kokemukselle käsitteellisen hahmon. Ian Hackingin psykiatrisia luokituksia koskevat tutkimukset (esim. Hacking 1995) havainnollistavat ajatusta hyvin: inhimillinen kokemus itsessään on siinä mielessä alimääräytynyttä, että se ottaa käsitteellisen hahmon vasta tietyn puhetavan myötä. Ahdistuksen tunnetta ja alakuloa on aina ollut olemassa. Eri aikojen ja kulttuurien tavat käsitteellistää niitä, diagnoosit, kuitenkin antavat noille vaikeasti kommunikoitaville kokemuksille muodon, tuovat ne diskursiivisen kommunikaation ja järkeilyn piiriin. Tällä tavoin terapeuttinen tieto muokkaa ja tuottaa minuutta 2020-luvun yhteiskunnissa. Se tarjoaa linssin, jonka läpi kuvaamme, selitämme ja suunnittelemme toimintaamme.

Lähteet

Ecclestone, K., & Brunila, K. (2015). Governing emotionally vulnerable subjects and ‘therapisation’of social justice. Pedagogy, Culture & Society, 23(4), 485-506.

Hacking, I. (1995a). Rewriting the soul: multiple personality and the sciences of memory. Princeton: Princeton University Press.

Kuorikoski, J. & S. Reijula. (2018). Kokeellinen yhteiskuntatiede), teoksessa Kaidesoja, T; Kankainen, T; & Ylikoski, P (toim.) Syistä Selityksiin – Kausaliteetti ja selittäminen yhteiskuntatieteissä, Gaudeamus, 279-307.

Lukianoff, G. Ja Haidt, J.  (2018). The coddling of the American mind: How good intentions and bad ideas are setting up a generation for failure. Penguin UK.

Wilson, T. D. (2004). Strangers to ourselves. Harvard University Press.

admin blog post, In Finnish

Yliopistorankingien Reaktiivisuus / Tuukka Kaidesoja

[ Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu osoitteessa yliopisto2020.fi ]

Kirjoittaja: Tuukka Kaidesoja

Yliopistorankingit ovat välineitä yliopistojen julkiseen arviointiin, jotka pohjautuvat järjestysasteikollisiin mittareihin. Monien muiden maiden tapaan myös Suomessa globaalien yliopistorankingien tulosten julkaisu ylittää valtamedioiden uutiskynnyksen. Maamme yliopistot myös tiedottavat näyttävästi sijoituksistaan nettisivuillaan – etenkin jos ne ovat nousseet edellisvuodesta. Helsingin yliopiston sivuilta löytyy jopa koontitaulukoita yliopiston menestyksestä viidessä globaalissa yliopistorankingissa ja kuvaajia rankingsijoitusten kehittymisestä viimeisen viiden vuoden aikana (ks. https://www.helsinki.fi/fi/tutustu-meihin/perustietoa-yliopistosta/menestysta-yliopistorankingeissa#shanghai-ranking–arwu-). Edellisen hallituksen aikana yliopistorankingeja käytettiin myös osaltaan suuntaamaan kansallista yliopistopolitiikkaa.

Yliopistorankingien julkisen näkyvyyden lisääntyessä yhä kasvava joukko yliopistorankingeja tutkivia tieteenharjoittajia on kyseenalaistanut yliopistorankingit paitsi niiden metodologisten ongelmien myös niiden tarkoittamattomien ja yliopistojen toiminnan kannalta haitallisten reaktiivisten vaikutusten vuoksi. Tämän kirjoituksen tavoitteena on kertoa, mistä yliopistorankingien reaktiivisuudessa on kyse, ja esitellä joitain tyypillisiä mekanismeja, joiden välityksellä yliopistorankingit tuottavat reaktiivisia vaikutuksia. Tässä kirjoituksessa en käsittele yliopistorankingien metodologisia ongelmia, joita esimerkiksi Heikki Patomäki on tarkastellut aiemmassa blogitekstissään (https://yliopisto2020.fi/rankingit-ovat-totuudenjalkeisen-yhteiskunnan-taydellinen-ilmentyma/).

Sosiaalisten ilmiöiden mittaamiseen liittyvä reaktiivisuus viittaa prosessiin, jossa ihmisten toiminnan tai ominaisuuksien mittaaminen muuttaa heidän ajatteluaan, tuntemuksiaan ja käyttäytymistään. Reaktiivisuuden käsitteeseen sisältyy oletus, että ihmiset ovat kognitiivisia toimijoita, joilla on kyky muokata toimintaansa ja uskomuksiaan ulkoisten odotusten ja kannustimien mukaisesti. Pelkkä tietoisuus mittaamisen kohteena olosta voi siis muuttaa henkilön käyttäytymistä. Sosiaalisten ilmiöiden mittarien reaktiivisuuteen voidaan suhtautua ainakin kahdella tavalla, jotka ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Kokeellisessa sosiaalipsykologiassa mittaamiseen liittyvää reaktiivisuutta, joka on koeasetelman kannalta tarkoittamatonta, pidetään tyypillisesti mittarien validiteetin kannalta ongelmallisena virhelähteenä. Politiikan ja hallinnon kontekstissa voidaan sitä vastoin tietoisesti pyrkiä kehittämään reaktiivisia mittareita ja niihin liittyviä palkkiojärjestelmiä, jotka kannustavat ihmisiä ja organisaatioita muuttamaan toimintaansa määrättyyn suuntaan (esim. tehokkaammaksi, tuottavammaksi, läpinäkyvämmäksi, vastuullisemmaksi tai laadukkaammaksi).

Yliopistorankingit sijoittuvat tieteellisen tutkimuksen kontekstin ja politiikan ja hallinnon kontekstin välimaastoon. Yhtäältä yliopistorankingien julkaisijat esittävät heidän laatimansa rankingmittarien perustuvan tieteelliseen metodologiaan. Toisaalta säännöllisesti julkaistavat yliopistorankingit tuottavat reaktiivisia vaikutuksia useiden eri toimijaryhmien toiminnan välityksellä, joista osa on rankingien laatijoiden tarkoittamattomia. Reaktiivisten vaikutustensa vuoksi yliopistorankingit eivät ainoastaan mittaa yliopistojen toiminnan laatua. Ne ovat enemmänkin alkaneet määrittää sitä, miten ”suuri yleisö” ja muut ei-akateemiset toimijat yliopistojen toiminnan laadun ymmärtävät, ja alkaneet samalla muokata yliopistojen toimintaa rankingmittareiden suuntaiseksi (esim. Espeland & Sauder 2016; Hazelkorn 2015). Empiiristä todistusaineistoa näille väitteille löytyy lähdeluettelon tutkimuksista. Tässä kirjoituksessa esittelen neljä suhteellisen yleistä mekanismia, joiden välityksellä yliopistorankingit voivat tuottaa reaktiivisia vaikutuksia yliopistojen toimintaan: itsensä toteuttavat ennusteet, Matteus-vaikutus, takaisinmallinnus ja liigataulukkometafora.

Yliopistorankingien yhteydessä itsensä toteuttavat ennusteet voidaan Espelandia ja Sauderia (2016, 31) seuraten määritellä prosesseiksi, jotka ”toteuttavat mittareihin sisältyvät odotukset tai ennustukset tai muulla tavalla lisäävät mittarin validiteettia kannustamalla mittariin mukautuvaa käyttäytymistä.” Tämä mekanismi on toiminnassa esimerkiksi tilanteessa, jossa yliopiston johto ryhtyy allokoimaan entistä enemmän rahaa lääketieteelliseen ja luonnontieteelliseen tutkimukseen, joka tuottaa esimerkiksi yhteiskuntatieteitä ja humanistisia tieteenaloja tehokkaammin julkaisuja korkean vaikuttavuuskertoimen (impact factor) tieteellisissä julkaisuissa. Koska monissa globaaleissa yliopistorankingeissa tällaisista julkaisuista saa eniten pisteitä, yliopistojen johdon toiminta toteuttaa rankingmittareihin sisäänrakennettuja odotuksia. Joihinkin yliopistorankingeihin sisältyvien mainekyselyiden on niin ikään dokumentoitu toimivan itsensä toteuttavien ennusteiden tavalla silloin, kun kyselyihin vastaavat asiantuntijat käyttävät aiempien yliopistorankingien tuloksia eri yliopistojen maineen pisteyttämisen perusteena.

Roberk K. Mertonin (1968) alkuperäisen idean mukaan Matteus-vaikutus tieteessä tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että ennestään kuuluisat ja arvostetut tutkijat saavat samasta tai samankaltaisesta tieteellisestä tuloksesta enemmän tunnustusta kuin vähemmän kuuluisat tutkijat, mikä johtaa toistuessaan etujen kasautumiseen pienelle ryhmälle ”huippututkijoita”. Yliopistorankingeihin sovellettuna Matteus-vaikutus viittaa siihen, että paremman rankingsijoituksen omaavat yliopistot pystyvät kasaamaan itselleen tehokkaammin erilaisia kilpailtuja resursseja kuin huonomman rankingsijoituksen saaneet yliopistot. Tällaisia resursseja voivat olla esimerkiksi opinnoissaan menestyvät uuden opiskelijat, eri tieteenalojen arvostetuimmat tutkijat, patentit ja ulkoinen tutkimusrahoitus. Richard Münch (2014) on argumentoinut, että tämä itseään vahvistava prosessi voi johtaa yliresurssointiin korkealle rankatuissa eliittiyliopistoissa ja aliresurssointiin rankingien keskitasolle ja pohjalle sijoittuvissa yliopistoissa erityisesti tilanteissa, joissa institutionaalinen säätely tai vastakkaiseen suuntaan vaikuttavat mekanismit eivät Matteus-vaikutuksia rajoita. Matteus-vaikutuksia tuottavan mekanismin toiminta muistuttaa itsensä toteuttavaa ennustusta erityisesti yliopistorankingien ääripäihin sijoittuvien yliopistojen osalta ja sitä vahvistaa osaltaan myös eliittiyliopistojen valikoivuus uusien opiskelijoiden valinnassa ja tutkimushenkilöstön rekrytoinnissa. Globaalissa mittakaavassa yliopistorankingien Matteus-vaikutukset voivat ilmetä myös eri maiden tai maanosien yliopistojen ja koulutuksellisen eriarvoisuuden lisääntymisenä.

Takaisinmallinnuksessa on yliopistorankingien tapauksessa kyse siitä, että yliopistojen henkilökunnan jäsenet purkavat rankinginmittarin osiin, jotta he voisivat parantaa yliopistonsa rankingsijoitusta manipuloimalla niitä datakomponentteja, jotka ovat helpoimmin ja tehokkaimmin heidän kontrolloitavissaan (Espeland & Sauder 2016, 33-36). Koska mittausdatan manipulointi muodostaa olennaisen osan tästä mekanismista, olen esittänyt sen nimeämistä uudelleen ”takaisinmallinnukseen pohjautuvaksi datan manipulaatioksi” (Kaidesoja 2022). Tämä manipulointi voi olla suoranaista huijaamista tilanteissa, joissa yliopistojen työntekijät kaunistelevat yliopistorankingeihin sisältyvien mittareiden saamia lukuarvoja siten, että yliopiston rankingpisteet parantuvat. Tällainen suora manipulointi on toki mahdollista vain sellaisten mittarien kohdalla, joiden implementointi on yliopistojen vastuulla. Useimmiten manipulointi onkin epäsuorempaa. Esimerkiksi yliopistot voivat ottaa käyttöön sisäisiä palkitsemisjärjestelmiä, jotka palkitsevat työntekijöiden sellaisista suorituksista, joiden on todettu vaikuttavan eniten näkyvimpien globaalien yliopistorankingien pisteisiin. Näitä voivat olla esimerkiksi korkeiden vaikuttavuuskertoimien lehdissä julkaistut artikkelit tai paljon siteeratut artikkelit. Lisäksi yliopistot voivat houkutella uusia kansainvälisiä opiskelijoita ja työntekijöitä eri maihin suunnatuilla mainoskampanjoilla, jotta niiden tulokset paranisivat kansainvälisyyttä painottavissa rankingeissa.

Itse hahmotelemani liigataulukkometafora-mekanismi pohjautuu George Lakoffin ja Mark Johnsonin (2003) käsitteellisten metaforien teoriaan. Liigataulukkometaforan perusajatuksena on se, että erityisesti ei-akateemiset toimijaryhmät, kuten yliopistoihin pyrkivät opiskelijat ja tiedepoliitikot, ovat taipuvaisia (kenties sitä itse tiedostamattaan) käyttämään urheilujoukkueiden liigataulukkoja osittaisena kognitiivisena mallina yliopistorankingien tulosten tulkinnalle (Kaidesoja 2022). Tällöin heillä on taipumus mieltää yliopistot urheilujoukkueiden tapaan toisiaan vastaan kilpaileviksi organisaatioiksi ja tehdä päätelmiä eri yliopistojen suhteellisesti laadusta suoraan niiden rankinginsijoituksen perusteella. Tällöin he tulevat olettaneeksi, että rankinginpisteitä voidaan käyttää yliopistojen laadun mittaamiseen vastaavalla tavalla kuin urheilujoukkueiden kauden aikana keräämiä pisteitä. Samalla he tulevat hyväksyneeksi muun muassa seuraavat rankingien logiikkaan sisältyvät oletukset: eri yliopistojen paikalliset eroavaisuudet ja tavoitteiden erot eivät ole relevantteja niiden suhteellisen laadun arvioinnin kannalta; huippuyliopistoja voi olla kerrallaan vain hyvin pieni joukko; ja yliopistojen välinen kilpailu on nollasummapeliä. Nämä oletukset siis kieltävät paitsi sen, että yliopistojen laatu voisi liittyä paikallisten yhteisöjen palvelemiseen ja keskenään erilaisten koulutuksellisten ja tutkimuksellisten päämäärien toteuttamiseen, myös sen, että hyvälaatuisia yliopistoja voisi olla samanaikaisesti monia ja että kaikkien yliopistojen laatu voisi parantua tai huonontua samanaikaisesti. Näin ollen liigataulukkometafora peittää näkyvistä monet yliopistorankingien ongelmista, jotka koskevat esimerkiksi rankingmittarien reaktiivisuutta, vinoumia ja niihin kätkettyjä arvovalintoja.

Yhteiskuntatieteellinen tutkimus on tuonut esille monia yliopistorankingien ongelmia, joista osa liittyy niiden tuottamiin reaktiivisiin vaikutuksiin. Tämän vuoksi yliopistopolitiikan toimijoiden ‒ kuten EU:n, eri maiden hallitusten ja korkeakoulutuksesta vastaavien ministeriöiden ‒ ja yliopistojen johdon olisi hyvä hahmottaa yliopistorankingien metodologisten ongelmien lisäksi se, millaisia haitallisia reaktiivisia vaikutuksia yliopistorankingeilla voi olla yliopistojen toimintaan ja millaisten mekanismien välityksellä nämä vaikutukset toteutuvat. Reaktiiviset vaikutukset eivät nimittäin poistu sillä, että vain todetaan rankingien olevan metodologisesti ongelmallisia, mutta silti käytetään niitä yliopistoja koskevan päätöksenteon perustana, koska muitakaan määrällisiä mittareita yliopistojen vertailuun ei ole saatavilla. Ehkäpä olisi aika miettiä, kannattaisiko yliopistopoliittisessa päätöksenteossa tukeutua entistä enemmän yliopistoja ja tiedettä koskevaan tieteelliseen tietoon ja jättää ongelmallisten yliopistorankingien luoma keinotekoinen yliopistojen välinen kilpailu vähemmälle huomiolle.

Tuukka Kaidesoja

Kirjoittaja toimii käytännöllisen filosofian yksikössä tutkijana johtamassaan tutkimusprojektissa, joka käsittelee kognitiotieteiden ja yhteiskuntatieteiden välisiä suhteita.

Kirjallisuus

Espeland, WN, Sauder, M (2007) Rankings and reactivity. American Journal of Sociology 113(1): 1–40.

Espeland, WN, Sauder, M (2016) Engines of Anxiety: Academic Rankings, Reputation, and Accountability. Russell Sage Foundation: New York.

Hazelkorn, E (2015) Rankings and the Reshaping of Higher Education: The Battle for World-class Excellence. Palgrave Macmillan: Houndmills (2nd ed.).

Kaidesoja, T (2019) Mittarien reaktiivisuus ja objektiivisuus yliopistojen yhteismitallistamisessa. Tiedepolitiikka 2/2019, 7–18.

Kaidesoja T. (2022) A theoretical framework for explaining the paradox of university rankings. Social Science Information. March. doi:10.1177/05390184221079470

Lakoff, G, Johnson, M (2003) Metaphors We Live by (with a New Afterword). The University of Chicago Press: Chicago and London.

Merton, RK (1968) The Matthew effect in science. Science 159 (3810): 56–63.

Münch, R (2014) Academic Capitalism: Universities in the Global Struggle for Excellence. Routledge: London.

admin blog post, In English

Science vs. non-science! Why the demarcation problem is still relevant and what we can do about it / Carlo Martini

What separates science from pseudoscience? In this post, Carlo Martini takes a fresh look at the familiar but largely forgotten problem of demarcation. He argues that demarcation is still a relevant problem, as scientific misinformation continues to plague public debates on topics such as global warming, vaccines, and more recently, the COVID-19 pandemic.

Continue reading “Science vs. non-science! Why the demarcation problem is still relevant and what we can do about it / Carlo Martini” →
admin blog post, In English

Institutional knowledge / Säde Hormio

Under what circumstances can we correctly attribute knowledge to an institution? The question is interesting not only because it can assist us in attributing responsibility, but also because it can illuminate what information structures and lines of communication should look like in institutions. This post by Säde Hormio is based on her forthcoming article “Institutional knowledge and its normative implications”.

Continue reading “Institutional knowledge / Säde Hormio” →
admin blog post, In English

Law, economics and interdisciplinarity / Péter Cserne & Magdalena Małecka

Péter Cserne and Magdalena Małecka tell us how their book Law and Economics as Interdisciplinary Practice came to be and give an overview on what kind of issues the book tackles. They discuss the position of Law and Economics at a time when questions are raised about the identity and possible further developments of the research project.

Written by Péter Cserne and Magdalena Małecka

Law and Economics is the poster child of interdisciplinary research in the social sciences. Since the 1970s, Law and Economics scholars have formed several associations, published half a dozen journals, and organised entire specialised programmes in economic analysis of the law. They developed a shared terminology and came to agree, at least implicitly, that standard microeconomic models provide better explanations of how law impacts behaviour than any other social scientific studies of the law and legal systems.

To be sure, this aspiration of economic analysis of law faces criticism and is sometimes conceived of as imperialistic. Critics claim that Law and Economics provides a rather limited understanding of the law. They also think that it violates some norms of academic practice because it does not respond to scholarly criticism according to commonly shared standards. It is in fact true that there is an asymmetry in the interaction of economics and law, which might be conceived of as being problematic in either an epistemic or an institutional sense. The question is, what does Law and Economics owe its success to? Is it successful because of its epistemic power or the institutional power of its proponents?

With this question in mind, more than two years ago, we started thinking about organizing a workshop on Law and Economics. Even though Law and Economics had already been discussed from many theoretical angles we knew that a perspective of the contemporary philosophy of science is still missing. So, we thought, this must be a focal point of the workshop.

As we kept on discussing the workshop’s idea, it became clear to us very quickly that the debates on interdisciplinarity in philosophy of science can shed new light on continuing and nascent doubts about both the coherence and the future of Law and Economics, raised from the inside of this field. Hence, we jotted down the following questions: Is the behavioural model underlying standard Law and Economics limited or superseded by empirical findings and insights from cognitive psychology? Have efficiency and welfare maximisation really managed to replace values such as justice and rights in evaluating the law? Are they still considered superior to other consequentialist evaluative standards such as innovation and growth? How are empirical or theoretical generalisations of economics relevant for and channelled into the core of legal discourse which typically focuses on particularities of individual transactions and disputes?

The workshop, Law and Economics: Theoretical and Practical Dimensions of Interdisciplinarity, took place at the University of Helsinki in November 2017. The event was organised by TINT – Centre for Philosophy of Social Science of the University of Helsinki and MetaLawEcon, an interdisciplinary academic network of legal scholars, philosophers, economists and other social scientists focusing on foundational issues of Law & Economics.

It was a very productive event, and the contributions to the workshop encouraged us to share the results with others in the form of a book. So, we edited a book which contains some papers from our workshop together with a few additional contributions.

The book, Law and Economics as Interdisciplinary Practice, brings together economists, philosophers, historians and legal scholars. It explores whether, and in what sense Law and Economics has indeed been an exemplar of interdisciplinarity. And, inspired by insights from the philosophy of the social sciences, the book

Image: Routledge.                     

  • shows how concepts travel between legal scholarship and economics and change meanings when applied elsewhere,
  • illustrates how economic theories and models inform and transform judicial practice,
  • asks whether the transfers of knowledge between economics and law are symmetrical exchanges between the two disciplines, and
  • explores the causes and consequences of the asymmetrical relationship between law and economics.

In sum, the book provides insights on the foundations, methods, achievements and challenges of Law and Economics, at a time when both the continuing criticism of academic economics and the growth of empirical legal studies raise questions about the identity and possible further developments of this research project.

In the book, the authors address three key issues which are pertinent for judging whether Law and Economics is indeed a successful interdisciplinary research project.

1. In what sense can we characterise Law and Economics as a scientific enterprise and how can we locate it within the broader set of possible interactions of the two disciplines?

2. Which transfers of concepts and methods from economics to legal scholarship have features of symmetric exchanges and which are asymmetrical, and why?

3. In which ways are different kinds of normative reasoning relevant for legal practice informed by economic theory and what are the tensions between them?

Contents page of Law and Economics as Interdisciplinary Exchange. Philosophical, Methodological and Historical Perspectives.

These are challenging questions and the authors do not provide easy answers. Nevertheless, they provide the reader with a lot of rich material and original analysis that (we hope) will carry the debates concerning Law and Economics forward and provide a better understanding of the challenges.

If you are interested in exploring the book further, the link to purchasing options is available here.

admin blog post, In English

Yet another handbook on the philosophy of social sciences? / Michiru Nagatsu & Attilia Ruzzene

There are many excellent handbooks on the philosophy of the social sciences out there. So who needs another one? Perhaps no one, at least not now. In this post, Michiru Nagatsu and Attilia Ruzzene explain why they prepared another handbook,  Contemporary Philosophy and Social Science: An Interdisciplinary Dialogue, and why this is different.

Continue reading “Yet another handbook on the philosophy of social sciences? / Michiru Nagatsu & Attilia Ruzzene” →
admin blog post, In English

TINT in context / Uskali Mäki

Written by Uskali Mäki

The story of Finnish philosophy of science is often told in terms of sequential generations, expanding from individuals to groups. There was Eino Kaila, logical empiricist, followed by Georg Henrik von Wright and his student Jaakko Hintikka, followed by the latter’s students such as Ilkka Niiniluoto, Raimo Tuomela, and Risto Hilpinen. The generic style of research has been markedly analytic, but the modes of analysis have not been uniform, and the themes addressed have evolved in the course of the past decades. (For a story of Finnish philosophy of science, see e.g. Niiniluoto EPSA Newsletter 2013.)

Continue reading “TINT in context / Uskali Mäki” →
admin blog post, In Finnish

Tieteeltä leikkaaminen ei ole säästämistä / Uskali Mäki

Teksti: Uskali Mäki

Tiedemaailma toivoi, että Suomen eduskuntavaaleista vuosimallia 2019 tulisi tiedevaalit. Kukaan ei kuvitellut, että tieteen asia olisi ainoa tai edes päällimmäinen teema, sen verran kuumaa aiheistoa on tapetilla muutenkin, ilmastosta maahanmuuttoon, sotesta eriarvoistumiseen. Kunnollista kohennusta aikaisempaan kuitenkin kuulutettiin, sekä tieteelle osoitetussa tiedollisessa huomiossa että tieteelle osoitetuissa resursseissa.

Continue reading “Tieteeltä leikkaaminen ei ole säästämistä / Uskali Mäki” →