Kirja-arvio
Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa
Brunila, Kristiina, Esko Harni, Antti Saari ja Hanna Ylöstalo (toim.)
Julkaisija: Vastapaino 2021
Terapeuttinen puhe on kaikkialla. Trauman ja psyykkisten voimavarojen käsitteitä käytetään uutisvälineissä lähes päivittäin pandemian uuvuttamien kansalaisten tilan kuvailuun ja selittämiseen. Yrittäjävalmennuksen ja self-help-kirjallisuuden lainaukset positiivisen psykologian sanavarastosta on helppo sivuuttaa höttöpuheena, mutta terapiakieli toimii myös aidosti omakohtaisen ilmaisun välineenä. Kesällä kalliolaisessa baarissa kuuntelin naapuripöydästä kun nuori mies jakoi kokemuksiaan opintoihin sisältyvästä työharjoittelusta. Hämmästyin kuvauksen psykologistieteellistä hienostuneisuutta: harjoittelupaikan edellyttämä tunnetyö oli ollut niin kuormittavaa, että miehen omat voimavarat eivät vaan riittäneet. Pöytäseurueiden välinen sukupolviero oli selvä. Nuorten aikuisten taito sanoittaa tuntemuksiaan ja luodata jaksamisen rajoja ovat ihan eri tasolla kuin aiemmin.
Eikä kyse ole pelkästä sanoittamisesta, vaan myös uusista toimintamalleista. On tilanteita joissa terapiaan osallistumisesta puhutaan melkein kuin kansallisvelvollisuutena. Tuttavan mukaan tulevilla vanhemmilla voi olla velvollisuus purkaa lukkojaan terapiassa ja työstää itsensä irti lapsuuden traumoista, jotta ei välitä ylisukupolvisia haitallisia käyttäytymismalleja eteenpäin omille lapsilleen. Ja esihenkilönä toimiva tuttu journalisti pohti hiljattain, kuinka saada lehti ajoissa painoon kun nuoret toimittajat eivät entiseen tapaan suostu ylitöihin lyhyellä varoitusajalla. Se ei vaan ole elämänhallinnan kannalta järkevää.
Tutkimusten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että itsetuntemuksen lisäksi myös psyykkiset ongelmat ovat lisääntyneet. Onko yhteiskunnassa tapahtunut jokin merkittävä muutos, vai onko kyse siitä, että psyykkistä kuormaa osataan ja voidaan ilmaista avoimemmin kuin ennen? Selitysehdokkaita ilmiölle on useita. Greg Lukianoffin ja Jonathan Haidtin mukaan ainakin amerikkalaisessa yhteiskunnassa syynä on turvallisuuskultturi, vanhempien hyvää tarkoittava pyrkimys suojella lapsia ja nuoria vaikeuksilta, konflikteilta ja ylipäätään epämukavuuden kokemuksilta. Lukianoffin ja Haidtin mukaan ylisuojelu estää lapsia kehittämästä konfliktien sietämisen ja ratkaisemisen taitoja, ja näin se päätyy lisäämään ahdistuksen, masennuksen ja itsemurhien ilmaantuvuutta (Lukianoff ja Haidt 2018, s.5).
Kuten Lukianoff ja Haidt, myös Terapeuttinen Valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa -teoksen kirjoittajat suhtautuvat kriittisesti terapiapuheen leviämiseen. Kirjoittajakunnan diagnoosi henkisen pahoinvoinnin lisääntymisestä on kuitenkin varsin erilainen. Siinä missä Lukianoff ja Haidt peräänkuuluttavat nuorille mahdollisuuksia kehittää tervettä resilienssiä vaikeuksien kohtaamiseen, Kristiina Brunilan, Esko Harnin, Antti Saaren ja Hanna Ylöstalon toimittama teos näkee resilienssin vaatimuksen uusliberaalin ajattelun oireena. Kirjoittajien mukaan terapeuttisen kulttuurin vaara on siinä, että se naamioi rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia yksilön vajavaisuuksiksi. Terapiadiskurssi myös yksityistää ongelmien ratkaisut: työolojen kohentamisen tai vaikka lukiolaisten työmäärän keventämisen sijaan se hoitaa ongelmia lähettämällä oirehtivat yksilöt työpsykologin tai koulukuraattorin vastaanotolle. Epävarmat työurat tai painekattilamainen lukio eivät ole ongelma, mikäli resilienssiään työstänyt yksilö kykenee ponnahtamaan toistuvista vastoinkäymisistä uuteen nousuun, taas yhtä kokemusta vahvempana.
Toimittajajoukon kirjoittaman johdannon ja kokoavan yhteenvedon lisäksi teos koostuu neljästä osiosta, joiden artikkelit käsittelevät terapiavallan teemaa yhteiskunnan eri osa-alueilla. Ensimmäinen osio tarkastelee kansalaisuutta ja poliittista osallistumista, toinen kuntouttavia yhteisöjä ja instituutioita, kolmas terapeuttisen vallan sukupuolittuneisuutta ja neljäs terapeuttisen hallinnan linkittymistä uusliberaaliin yrittäjämielenlaatuun.
Mitä terapeuttinen valta on?
Metodologisesti Terapiavalta-teos edustaa laadullisiin aineistoihin nojaavaa yhteiskuntateoriaa: haastattelut, osallistuva havainnointi ja politiikkadokumenttien kriittinen luenta muodostavat kirjan empiirisen perustan. Aineistoja tulkitaan kansainvälisen terapiavaltaa käsittelevän tutkimuskirjallisuuden valossa, ja kirja tarjoaa teoreettisesti melko yhtenäisen foucault’laiseen traditioon perustuvan terapeuttisen vallan luonnehdinnan. Yhtäältä se on “yhteiskunnallista vallankäyttöä, jossa yhdistyvät psykologiatieteellisestä asiantuntijuudesta sekä terapiamuodoista kumpuavat sanastot, arvot ja toimintatavat” (s. 13). Toisaalta terapeuttista valtaa kuvataan käytäntöjen kokonaisuudeksi, jossa ihmiset oppivat löytämään itsestään ja omista vajavaisuuksistaan syitä ja ratkaisuja kohtaamiinsa ongelmiin, kuten köyhyyteen, työttömyyteen ja koulutuksen puutteeseen (s. 153).
Yhteiskunnan terapisoituessa psykologia-alan ammattilaisten käytöstä peräisin olevat puhetavat valuvat asiantuntijoilta arkipuheeseen: koulupsykologeilta opiskelijoille tai positiivisen psykologian tutkijoilta työttömille suunnattuun yrittäjävalmennukseen. Kirjan esittelemä aineisto välittää kuvan siitä, kuinka niin palvelujen asiakkaat kuin ammattilaisetkin (esimerkiksi nuoriso-ohjaajat ja sosiaalityöntekijät) ovat sisäistäneet terapeuttisen diskurssin itsetuntemuksen välineeksi. Kirjoittajat kysyvätkin millaisia laajempia seurauksia terapisoitumisella on yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta.
Tässä hahmottuu ilmiön ajankohtaisuus. Freudia ja Lacania on tavattu yliopistoilla lukupiireissä vuosikymmenien ajan, mutta teoksen kuvaamissa tilanteissa ei kyse ole akateemisesta ajanvietteestä. Eva Illouzin (2008, lainaus teoksen sivulla 82) mukaan terapeuttisesta kielestä on tullut palvelusektorin työntekijöille lingua franca, yleiskieli, joka tarjoaa emotionaalisen ja kognitiivisen työkalupakin hajanaisen minuuden toiminnan hallitsemiseksi. Myös Mikko Saastamoinen ja Pekka Kuusela (s. 76) kytkevät terapeuttisen kielen puhujan yhteiskunnalliseen asemaan: “Terapeuttinen minuus voidaan nähdä keskiluokkaisen minuuden tuottamisen muotona, jonka alkuperä on refleksiivisessä suhteessa omaan elämään ja sen haasteellisiin tapahtumiin.” Terapeuttisessa puheessa ei siis suinkaan aina ole kyse teoreettisesta analyysistä vaan arkisista käytännöistä, joilla esimerkiksi työttömät työnhakijat tai ylityöllistetyt hoitotyöläiset pyrkivät jäsentämään omaa kokemustaan.
Kirjoittajien mukaan terapeuttinen valta yhtä aikaa sekä ohjaa ja normittaa, mutta myös mahdollistaa toimintaa. Yhtäältä terapeuttisen diskurssin omaksuminen lisää itseymmärrystä ja voi siten tuottaa hienostuneempaa toimijuutta. Toisaalta oman psyykkisen hyvinvoinnin tarkkailu ja sen suhteuttaminen terapeuttisten puhetapojen normeihin voi tuottaa kuuliaisuutta ja poliittista alistumista. Teoksen keskeinen diagnoosi terapeuttisen diskurssin vaarasta on politiikkakäsityksen muutos, jossa huomio siirtyy pois aidoista yhteiskunnallisista ongelmista ja niiden rakenteellisista ratkaisuista kohti ongelmien yksilöissä aiheuttamia reaktioita. Samoin välineet ongelmien ratkaisuun alkavat löytyä omien tunnetilojen, stressin ja motivaation manageroinnista. Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevien keskustelujen painopiste siirtyy materiaalisten resurssien jakautumista koskevasta kamppailusta kysymykseksi psyykkisestä hyvinvoinnista (Ecclestone ja Brunila 2015). Lisäksi terapeuttisia ratkaisumalleja markkinoidaan ongelmallisen epärealistisilla lupauksilla, joita vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa on mahdoton lunastaa (Mäkelä ja Brunila, s.161).
Monet teoksen kirjoittajista kytkevät terapeuttisen diskurssin yhteen uusliberaalin yrittäjähenkisyyden kanssa. Kirjan luvuissa tämän yhteyden luonnetta ei yksityiskohtaisesti analysoida, mutta se selvästi liittyy kumpaakin luonnehtivaan individualismiin ja yksilön vastuun korostamiseen. Moni kirjoittajista toteaakin yhteyden terapeuttisen puheen nousun ja perinteisen työväenliikkeen vaikutusvallan vähenemisen välillä ja (esim. Saastamoisen ja Kuuselan luku). Kirjan läpi kulkee myös ajatus haavoittuvuuden eetoksesta. Kirjoittajien mukaan terapeuttisten sanastojen levitessä yhä useampi elämän osa-alue on alkanut vaikuttaa hyvinvoinnin maksimoimisen näkökulmasta vajavaiselta (s. 26). Onko niin, että positiivinen psykologia ei kykene käsittelemään ihmiselämään luonnollisesti kuuluvia traagisia piirteitä, ja niin päätyy laajentamaan patologisen aluetta? Toisaalta kuten Sanna Rikala artikkelissaan huomauttaa, haavoittuvuuden esiin tuomiseen liittyy myös terapeuttisen vallan potentiaalisesti myönteinen vaikutus: tekemällä marginaalisessa asemassa olevien ihmisten kärsimystä näkyväksi ja poliittisen huolen kohteeksi se voi lisätä sosiaalista oikeudenmukaisuutta (s. 124).
Enkelihoidoista kokeilukulttuuriin
Kuten edellä mainitusta terapeuttisen vallan luonnehdinnasta käy ilmi, terapeuttisen diskurssin tärkeä piirre on sen yhteys asiantuntijuuteen. Psykologisen asiantuntijatiedon voima perustuu siihen, että se voi kertoa meille tieteeseen perustuvia totuuksia itsestämme. Tämän terapeuttisuuden ja asiantuntijuuden välisen suhteen osalta kirjan lukujen välillä on jännitteitä. Esimerkiksi Suvi Salmenniemi käsittelee artikkelissaan kristallipuoluetta ja sen piirissä vaikuttavia vaihtoehtoisen terapian käytäntöjä (mm. enkelihoidot ja homeopatia), jotka nimenomaan asettuvat vaihtoehdoiksi tieteelliselle asiantuntijatiedolle. On mielestäni kyseenalaista, onko tässä edelleen kyse samasta terapiavallan ilmiöstä, jota teoksen muut luvut käsittelevät. Myös Elina Ikävalko ajautuu luvussaan oudon syvälle vaihtoehtoisten hoitojen ja jopa vaihtoehtoisen tiedon käsitteen äärelle kyseenalaistaessaan vallitsevan tilanteen, jossa ”vaihtoehtoinen tieto ei ole samassa asemassa lääketieteellisen tiedon kanssa, vaan kaikki “muu” tapahtuu sen ehdoilla” (s. 119).
Hanna Ylöstalo ja Katri Otonkorpi-Lehtoranta tarkastelevat luvussaan julkishallinnossa 2010-luvulla yleistynyttä kokeilukulttuuria. Ilmiötä esitellessään kirjoittajat nostavat esiin kaksi sen keskeistä piirrettä. Ensinnäkin he paikantavat kokeilukulttuurin tiedollisen perustan psykologia- ja käyttäytymistieteisiin. Toiseksi kokeilukulttuuri edustaa kirjoittajien mukaan yrittäjämäistä suhdetta tietoon (s. 56–57). Kumpikin väite on ymmärrettävä mutta kiistanalainen.
Pitää toki paikkansa, että monet hallinnolliset kokeilut ovat liittyneet yrityksiin soveltaa käyttäytymistieteellistä tietoa politiikkatoimenpiteiden suunnittelussa. Välttämätön tämä yhteys kokeiden ja psykologisen tiedon välillä ei kuitenkaan ole, kuten kirjoittajat itsekin ohimennen toteavat. Kokeen tekemisen idea, niin tieteessä kuin hallinnossa, on selvittää mahdollisimman teorioista riippumattomalla tavalla tietyn toimenpiteen vaikutus. Näin kokeen tekeminen eroaa pelkästä passiivisesta havainnoinnista, ja tähän perustuu kokeen tiedollinen voima (Kuorikoski & Reijula 2018). Suomalaisen kokeilukulttuurin kenties tunnetuin esimerkki perustulokokeilu onkin vastaesimerkki kirjoittajien ensimmäiselle väitteelle. Perustulokokeilun suunnittelu ja vaikutusten selittäminen perustuvat pikemminkin taloustieteelle ominaiseen rationaalisen käyttäytymisen oletukseen kuin psykologisia säännönmukaisuuksia koskevaan tietoon.
Kokeilukulttuurin ja yrittäjämäisyyden välinen yhteys on vielä edellistä hatarampi. Kirjoittajien mukaan yrittäjämäinen mielentila näkyy kokeilujen ilmentämässä suhtautumisessa epävarmuuteen: koska politiikkatoimenpiteiden vaikutuksia on vaikea ennustaa, täytyy rohkeasti kokeilla, ottaa riskejä ja saadun palautteen kautta oppia epäonnistumisista. Toki moni yrittäjä toimii tämän tyyppisen epävarmuuden alaisuudessa, mutta on harhaanjohtavaa nimetä kaikki iteratiivinen epävarmuuden hallinta yrittäjämäisyydeksi. Kyse on kyllä yrittävästä suhteesta tietoon siinä merkityksessä kun puhumme esimerkiksi yrityksen ja erehdyksen menetelmästä. Mutta siinä taas ei ole mitään erityisen uusliberalistista, tai terapistista. Voisi jopa ajatella, että vaikka kokeilut ovat toisinaan edustaneetkin myötähäpeää herättävää pöhinäkulttuuria, voisivat ne parhaillaan myös toimia vastavoimana rakenteellisia ongelmia väistelevälle terapeuttisuuteen nojaavalle hallintokulttuurille: kokeiluja oikein toteuttamalla voidaan luotettavasti tutkia rakenteellisten muutosten vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan.
Kirjan neljännessä osiossa Marjo Kolehmaisen parisuhteen tunnesääntöjä käsittelevä luku tekee teoreettisesti kiinnostavan laajennuksen soveltaessaan terapeuttisen vallan käsitteistöä yksityiselämän alueelle. Kolehmainen argumentoi, että terapiadiskurssi normittaa parisuhteen käytäntöjä ja uusintaa olemassa olevia sukupuolihierarkioita. Luvun tarkastelukulma vaikuttaa kuitenkin yllättävän yksioikoiselta. Kolehmainen korostaa naisten alistettua asemaa parisuhteeseen kohdistuvissa terapiakäytännöissä, mutta luulisin parisuhteisiin kuuluvan myös osa-alueita, joilla terapiakulttuurin uudet tunnesäännöt puuttuvat erityisesti miesten olemisen tapaan ja laskevat perinteisen miehiseksi käsitetyn käyttäytymisen statusta – usein hyvin perustein. Miesten aseman muutosta käsittelevä Henri Hyvösen artikkeli käsittelee maskuliinisuuden ja sen ilmaisun muutosta ja täydentää näin Kolehmaisen luvun näkökulmaa.
Terapia vs. psykologinen lukutaito
Kaiken kaikkiaan Terapeuttinen valta -teos saa aikaan kriittiselle yhteiskuntateorialle tyypillisen reaktion: diagnoosit biovallan toiminnasta ovat usein tarkkanäköisiä ja nostavat näkyviin arkipäiväisiä (itse)hallinnan käytäntöjä. Päädyin kuitenkin pohtimaan kysymystä terapeuttisen regiimin vaihtoehdoista: mikäli terapian, kuntoutuksen, ja lopulta koulutuksen ja kasvatuksenkin instituutiot päätyvät osallistumaan uusliberaaliin hallinnan kulttuuriin, miltä niiden vaihtoehdot voisivat näyttää? Näitä vaihtoehtoja teos hahmottelee vain vähän. Moni kirjan luku kyllä peräänkuuluttaa perinteistä luokkatietoisuutta yksilöllistävän hallintakulttuurin vastavoimana. Tässä suhteessa hyvinvointivaltio asettuu teoksessa mielenkiintoiseen jännitteeseen: yhtäältä se näyttäytyy terapiavallan käytäntöjen toimeenpanijana, mutta toisaalta juuri pohjoismainen hyvinvointivaltio on kenties onnistunein esimerkki vahvojen yhteiskunnallisten turvaverkkojen kehittelystä ja sosiaalisen liikkuvuuden edellytysten rakentamisesta.
Entä millaisia vaihtoehtoja on tarjolla yksilötasolla? Mikäli kuntouttamisen ja toipumisorientaation käytännöt ovat osa uusliberaalia koneistoa, miltä niiden vaihtoehdot näyttävät? Yhden vaihtoehdon mainitsee artikkelissaan Sanna Rikala. Kuvatessaan mielenterveysongelmista kärsivien nuorten elämää, Rikala näkee heidän neuvottelevan oikeudestaan “olla sairas ja heikko ja määritellä itse sairaana olemisen ja toipumisen ehdot” (s. 146). Terapeuttisen vallan analyysin vaarana on, että se tulee luokitelleeksi lähes kaiken aktiivisen toimijuuden ja vastuunoton yrittäjämäisen terapiakäyttäytymisen piiriin. Näin tuskin kukaan kuitenkaan haluaisi väittää. Osittain kyse on varmaankin menetelmällisestä haasteesta, joka vaivaa yhden keskeisen käsitteen ympärille rakentuvia tutkimusohjelmia: jos ainoa työkalu on vasara, kaikki näyttää naulalta.
Yksi ratkaisu terapeuttisuuden käsitteen paisumiseen on tehdä käsitteellinen erottelu terapeuttisuuden ja psykologisen lukutaidon välillä. Psykologista lukutaitoa voisi luonnehtia tutkittuun tietoon perustuvaksi ymmärrykseksi omasta mielestä (ks. esim. Wilson 2004). Psykologisten tieteiden nykytutkimukseen nojaten ihminen voidaan nähdä rajallisesti rationaalisena organismina, jolla kuitenkin on kyky reflektoida ja muokata omaa olemistaan, ja tulla ainakin osittain tietoiseksi oman mielensä säännönmukaisuuksista. Tästä näkökulmasta länsimaiselle filosofialle keskeinen itsetuntemuksen pyrkimys tai kontemplatiiviset käytännöt kuten meditaatio ja mindfulness eivät välttämättä näyttäydy ainoastaan sisäistettynä terapeuttisena hallintana. Ne ovat esimerkkejä psykologiseen tietoon perustuvasta itsetuntemuksen harjoittamisesta, joka ei ilmennä terapeuttisuudelle ominaista haavoittuvuuden tai ripittäytymisen eetosta.
Tästä huolimatta psykologinen tieto on kuitenkin ehkä aina erityislaatuista, foucault’laisessa mielessä vaarallista. Se on intiimiä tietoa itsestä, joka antaa kokemukselle käsitteellisen hahmon. Ian Hackingin psykiatrisia luokituksia koskevat tutkimukset (esim. Hacking 1995) havainnollistavat ajatusta hyvin: inhimillinen kokemus itsessään on siinä mielessä alimääräytynyttä, että se ottaa käsitteellisen hahmon vasta tietyn puhetavan myötä. Ahdistuksen tunnetta ja alakuloa on aina ollut olemassa. Eri aikojen ja kulttuurien tavat käsitteellistää niitä, diagnoosit, kuitenkin antavat noille vaikeasti kommunikoitaville kokemuksille muodon, tuovat ne diskursiivisen kommunikaation ja järkeilyn piiriin. Tällä tavoin terapeuttinen tieto muokkaa ja tuottaa minuutta 2020-luvun yhteiskunnissa. Se tarjoaa linssin, jonka läpi kuvaamme, selitämme ja suunnittelemme toimintaamme.
Lähteet
Ecclestone, K., & Brunila, K. (2015). Governing emotionally vulnerable subjects and ‘therapisation’of social justice. Pedagogy, Culture & Society, 23(4), 485-506.
Hacking, I. (1995a). Rewriting the soul: multiple personality and the sciences of memory. Princeton: Princeton University Press.
Kuorikoski, J. & S. Reijula. (2018). Kokeellinen yhteiskuntatiede), teoksessa Kaidesoja, T; Kankainen, T; & Ylikoski, P (toim.) Syistä Selityksiin – Kausaliteetti ja selittäminen yhteiskuntatieteissä, Gaudeamus, 279-307.
Lukianoff, G. Ja Haidt, J. (2018). The coddling of the American mind: How good intentions and bad ideas are setting up a generation for failure. Penguin UK.
Wilson, T. D. (2004). Strangers to ourselves. Harvard University Press.
