tint blog post, In Finnish

Pluralistin argumentteja ruotimassa: Yhteenvetoa ja kommentteja Ha-Joon Changin haastattelusta / Teemu Lari

Taloustieteen professori Ha-Joon Chang vieraili viime vuonna Helsingissä pitämässä luennon, jossa hän esitteli suurelle yleisölle suunnattua kirjaansa Edible Economics: A Hungry Economist Explains the World (Chang, 2022). Kirjassa hän käyttää ruokaan liittyviä anekdootteja aasinsiltana houkutellakseen lukijat taloustieteellisten ideoiden pariin. 

Taloustieteen piirissä Chang on melkoinen toisinajattelija. Siinä missä monet pitävät tiettyä yhdenmukaisuutta ja konsensusta tieteellisenä saavutuksena ja merkkinä taloustieteen tieteellisestä edistymisestä, Changin mielestä tämä kehitys on valitettavaa ja taloustiede on nykyään kohtuuttoman yksipuolinen tieteenala. Taloustieteen historia tuntee lukuisia teoreettisia lähestymistapoja tai koulukuntia, joilla on aikanaan ollut tieteenalan piirissä merkittävä asema, mutta jotka nykyään ovat lähestulkoon kuolleet sukupuuttoon. Luennollaan Chang mainitsi muun muassa marxilaisen, schumpeterilaisen ja itävaltalaisen taloustieteen esimerkkeinä tällaisista koulukunnista. Tällaista moninaisuuden kannattamista kutsutaan pluralismiksi.  

Lisäksi Chang on vastarannan kiiski, mitä tulee näkemyksiin taloustieteen asemasta politiikassa. Siinä, missä monet taloustieteilijät mielellään näkisivät taloustieteellisellä tutkimuksella olevan nykyistä enemmän painoarvoa politiikanteossa – onhan taloudellisten päätösten hyvä perustua tutkittuun tietoon – Chang pikemminkin haluaa rajata taloustietelijöiden vaikutusvaltaa. Kansalaisten hän haluaa ymmärtävän taloustiedettä siksi, etteivät he purematta nielisi kaikkia väitteitä ja politiikkasuosituksia, joita taloustieteilijät esittävät. Hänen mielestään demokratia vaatii taloustieteilijöiden sananvallan rajoittamista. 

Haastattelin Changia hänen pluralismia ja demokratiaa koskevista näkemyksistään. Englanninkielinen haastattelu on julkaistu kokonaisuudessaan Erasmus Journal for Philosophy and Economics -lehdessä (Chang & Lari, 2024). Tässä blogitekstissä teen yhteenvetoa keskustelusta. 

Moninaisuutta näkökulmiin

Mitä Chang tarkoittaa pluralismilla? Pluralismihan saa erilaisia muotoja sen mukaan, minkälaista moninaisuutta kannatetaan. Taloustieteessä käytetään paljon erilaisia teoreettisia ja empiirisiä malleja, ja kysyinkin Changilta, mitä hän ajattelee sellaisesta ”mallipluralismista”, jonka puolesta esimerkiksi taloustieteilijä Dani Rodrik on puhunut (Rodrik, 2015). Chang painotti, että hänestä perustavien teoreettisten lähtökohtien olisi oltava moninaisia. Vaikka taloustieteen valtavirtaan tänä päivänä mahtuu erilaisia lähestymistapoja – uusklassisen taloustieteen ohella puhutaan esimerkiksi käyttäytymistaloustieteestä ja uudesta institutionaalisesta taloustieteestä sekä empiirisestä taloustieteestä, jonka ei usein ajatella kuuluvan mihinkään tiettyyn koulukuntaan – Changin mielestä nämäkin suuntaukset jakavat samat lähtökohdat uusklassisen taloustieteen kanssa. Siksi moninaisuus jää näennäiseksi. 

Olennainen tausta Changin pluralismille on, että hän määrittelee taloustieteen yksinkertaisesti taloutta tutkivaksi tieteeksi, siis tieteeksi, jonka tehtävä on selvittää, miten tavaroita ja palveluita tuotetaan, vaihdetaan, kulutetaan ja myös tuhlataan. Tämä saattaa kuulostaa ilmeiseltä, mutta tämäkään näkemys ei ole laajasti jaettu taloustieteilijöiden keskuudessa. Taloustiede nimittäin määritellään usein viittaamalla tiettyihin menetelmällisiin, teoreettisiin ja/tai käsitteellisiin lähtökohtiin. Tässä näkökulmassa taloustiede on ala, jonka ytimessä on ihmisten toiminnan tieteellinen mallintaminen, tasapainon käsitteen hyödyntäminen mallintamisessa sekä oletukset inhimillisen toiminnan päämäärätietoisesta luonteesta. Tätä näkökulmaa voi soveltaa talouden tutkimukseen, mutta myös muihin ilmiöihin. 

Kun taloustiedettä ei määritelmällisesti sidota tiettyihin tutkimuksellisiin sitoumuksiin, avautuu mahdollisuus tutkia taloutta useista eri viitekehyksistä käsin. Changin ajattelussa taloustieteen valtavirran ulkopuolelle jäävät koulukunnat ovat juuri tuollaisia vaihtoehtoisia viitekehyksiä.  

Kritiikkejä ja vastauksia

Keskustelussamme jäi kuitenkin jossain määrin avoimeksi, millaisen päättelyketjun kautta hän päätyy vaihtoehtoisten lähestymistapojen mahdollisuudesta niiden välttämättömyyteen. Eikä vain välttämättömyyteen ylipäätään, vaan välttämättömyyteen nimenomaan taloustieteen sisällä. On kiistatonta, että taloutta voi tutkia monenlaisten lähestymistapojen avulla, mutta tästä ei suoraan seuraa, että taloustieteessä pitäisi tutkia taloutta monenlaisten lähestymistapojen avulla. Tämä päättelyloikka esiintyy toistuvasti myös pluralismia koskevassa tutkimuskirjallisuudessa laajemminkin. 

Chang huomautti, että eri lähestymistavoilla on omat vahvuutensa ja heikkoutensa. Taloudesta voi esittää monenlaisia kysymyksiä, joista vain osaan pystytään tyydyttävästi vastaamaan nojaamalla taloustieteen valtavirrassa käytettyihin käsitteisiin ja menetelmiin. Puhuimme vallan tutkimuksesta. Valtaa on monenlaista, ja taloustieteen tutkimuksessa esiintyvä neuvotteluvalta (bargaining power) on vain yksi niistä. Chang painotti, että ihmisten ajatuksiin, arvoihin ja mielipiteisiin vaikuttaminen on merkittävä vallankäytön muoto. Uusklassisesta teoriasta periytyvä lähtökohta ottaa ihmisten halut ja arvostukset (preferenssit) annettuna ei anna eväitä esimerkiksi tuon tyyppisen vallan ymmärtämiselle. Uusklassisen teorian yksilökeskeisistä lähtökohdista ei ole myöskään helppo ottaa tarkasteluun vaikkapa yhteiskuntaluokan käsitettä ja luokkaan kytkeytyviä kysymyksiä. 

Siitä, että eri lähestymistavoilla on vahvuutensa ja heikkoutensa, seuraa, että ne ovat arvosidonnaisia. Erilaiset kysymykset ovat tärkeitä erilaisille intressiryhmille, joten lähestymistavan valinnalla on seurauksia sille, mille intressiryhmille tärkeää tietoa tuotetaan. 

Esitin Changille joitakin vasta-argumentteja omaan tutkimukseeni nojaten (Lari, 2024a, 2024b; Lari & Mäki, 2024). Ensinnäkin, vaikka moninaisuus on monella tapaa hyödyllistä, myös tutkimuksen yhdenmukaisuudella on etunsa. Se, että alan tutkijat jakavat käsitteellisiä, menetelmällisiä ja teoreettisia lähtökohtia, on hyödyksi tutkijoiden väliselle yhteistyölle ja keskustelulle. ”Yhteinen maaperä” vähentää väärintulkintoja ja auttaa muiden esittämien väitteiden arvioinnissa.  

Liiallista moninaisuutta on vastustettu myös taloustieteen julkisuuskuvaa silmällä pitäen. Erilaiset tutkimukselliset lähtökohdat johtavat helposti eroihin johtopäätöksissä. Tuollaiset erimielisyydet taas saatetaan tulkita merkiksi tieteenalan heikosta tieteellisestä laadusta. ”Tieteellisyyden” vaikutelma vaatii jossain määrin yksituumaisuutta, ja jos tuo vaikutelma kärsii, vaikutusvalta ja tutkimusrahoitus saattavat olla uhattuna. Asiaa on pitänyt esillä esimerkiksi taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2014 voittanut Jean Tirole. ”Jos enemmistöllä ei olisi yhteistä näkemystä, taloustieteellisen tutkimuksen rahoitusta olisi vaikea oikeuttaa” (Tirole, 2017, p. 75).  

Näille argumenteille ei herunut ymmärrystä. Kumpaakin huolta Chang piti täysin perusteettomana. Huoli sujuvasta kommunikaatiosta vähättelee niin opiskelijoiden kuin tutkijoidenkin älykkyyttä ja kykyä omaksua uusia näkökulmia. Mitä taloustieteen julkisuuskuvaan tulee, sitä ei ole syytäkään suojella keinotekoisella yksimielisyyden ulkokuorella. Jos valtavirtainen, Changin uusklassiseksi kutsuma taloustiede on oikeassa ja arvokasta, rahoittajat ja suuri yleisö kyllä ymmärtävät tämän näkökulmien moneudesta huolimatta. Jos ei ole, ikävä juttu uusklassiselle taloustieteelle. 

Omasta mielestäni kumpikin vastaus osoittaa häkellyttävää optimismia. Tieteidenvälisyyden haasteet ovat puhuttaneet tutkijoita niin kauan, kun tieteidenvälisyyttä on ollut. Moninäkökulmaisesta tutkimuksesta tuskin tekee yhtään helpompaa se, että sitä tehdään yksittäisen tieteenalan sisällä. On syytä muistaa, että monet taloustieteen suuntaukset, joita nykyään pidetään erillisinä koulukuntina, ovat aikanaan eriytyneet taloustieteen valtavirrasta nimenomaan siksi, että perustavanlaatuiset näkökulmaerot ovat aiheuttaneet ratkeamattomia kiistoja. Jälkikeynesiläisyys on tästä hyvä esimerkki. Maineikkaiden yliopistojen (Cambridge ja MIT) taloustieteilijät kävivät 1950-luvulta 1970-luvulle niin sanottua pääoman teorian kiistaa, jossa osapuolilla oli ylitsepääsemättömiä vaikeuksia tehdä näkökulmansa ymmärrettäväksi vastaosapuolelle (ks. esim. Cohen & Harcourt, 2003). Lopputuloksena jälkikeynesiläisyydeksi itseään nimittävä teoriasuuntaus eriytyi taloustieteen valtavirrasta. 

Chang on huomattavan luottavainen myös suuren yleisön kykyyn arvioida ja arvostaa tutkimusta. Hän vaikuttaa ajattelevan, että tieteenalan moniäänisyys ja eripuraisuus ei voi olla uhka tieteeseen kohdistuvalle luottamukselle ja tieteen auktoriteetille. Tieteentekijöiden huoli siitä, miltä erimielisyydet näyttävät ulospäin kansalaisten ja muiden tieteenalojen suuntaan, on kuitenkin nostettu tieteentutkimuksessa moneen kertaan esiin todellisena ilmiönä (esim. Beatty, 2006; Goodwin 1998). Optimismi moniääniseen tutkimukseen kohdistuvan luottamuksen suhteen herättää kysymyksiä erityisesti aikana, jolloin anonyymit tilit sosiaalisessa mediassa kyseenalaistavat tutkimushankkeita otsikkojen ja julkisten tiivistelmien perusteella nostaen tikunnokkaan hankkeita, jotka eivät vastaa juuri heidän ennakkokäsitystään siitä, miltä laadukas tutkimus näyttää.  

Kysymystä siitä, millainen pluralismi on perusteltua taloustieteen yhteydessä, ei siis ratkaistu tässäkään keskustelussa. On silti tärkeää, että pluralismista keskustellaan ja että nimenomaan tieteenalansa hyvin tuntevat tutkijat käyvät aiheesta informoitua keskustelua. Professori Changin aktiivisuus tässä kysymyksessä onkin ansiokasta. Tieteen itseäänkorjaavuus perustuu kriittiseen keskusteluun. Sen keskustelun tulee koskea ei vain tutkimustuloksia vaan myös institutionaalisia rakenteita, joiden puitteissa tutkimusta tehdään.

Teemu Lari on valtiotieteiden tohtori Helsingin yliopistosta ja kuuluu Changin Helsinkiin kutsuneen Rethinking the Serviceability of Economics to Society (ReSES) -hankkeen työryhmään. Hänen väitöskirjansa käsitteli pluralismia taloustieteessä.

Tekstin toimittivat: Anita Välikangas ja Lari Hokkanen

Viitteet

Beatty, J. (2006). Masking Disagreement among Experts. Episteme, 3(1–2), 52–67. https://doi.org/10.3366/epi.2006.3.1-2.52  

Chang, H.-J. (2022). Edible Economics: A Hungry Economist Explains the World. Allen Lane. 

Chang, H.-J., & Lari, T. (2024). Economics, Pluralism and Democracy: An Interview with Ha-Joon Chang. Erasmus Journal for Philosophy and Economics, 17(2). https://doi.org/10.23941/ejpe.v17i2.920  

Cohen, A. J., & Harcourt, G. C. (2003). Retrospectives: Whatever happened to the Cambridge capital theory controversies? Journal of Economic Perspectives, 17(1), 199–214. https://doi.org/10.1257/089533003321165010   

Goodwin, C. D. (1998). The patrons of economics in a time of transformation. In M. S. Morgan & M. Rutherford (Eds.), From Interwar Pluralism to Postwar Neoclassicism (pp. 53–81). Duke University Press. 

Lari, T. (2024a). Diversity for the Common Good? Philosophical Inquiries into Pluralism in Economics [Doctoral dissertation, University of Helsinki]. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-84-0211-4 

Lari, T. (2024b). What counts as relevant criticism? Longino’s critical contextual empiricism and the feminist criticism of mainstream economics. Studies in History and Philosophy of Science, 104, 88–97. https://doi.org/10.1016/j.shpsa.2024.02.005  

Lari, T., & Mäki, U. (2024). Costs and Benefits of Diverse Plurality in Economics. Philosophy of the Social Sciences, 54(5), 412–441. https://doi.org/10.1177/00483931241255230  

Rodrik, D. (2015). Economics Rules: The Rights and Wrongs of the Dismal Science. W. W. Norton. 

Tirole, J. (2017). Economics for the Common Good. Princeton University Press. 

tint blog post, In Finnish

Maailma muuttuu, miten taloustiede vastaa? / Anita Välikangas

Taloustieteilijöillä on paljon valtaa yhteiskunnassa. Mutta millaista taloustieteellinen asiantuntijuus on? Millaisen palveluksen taloustiede tekee yhteiskunnalle? Lähdimme selvittämään asiaa viime vuoden 2023 alussa alkaneessa ReSES-hankkeessa. Nyt on tullut väliyhteenvedon paikka.  

Taloustieteilijöitä tarvitaan usein yhteiskunnallisissa tehtävissä. Kun hallitus suunnittelee budjettia, taloustieteilijät ovat usein paikalla. He arvioivat päätösten taloudellisia vaikutuksia ja ehdottavat säästö- ja investointikohteita. Heidän näkemyksiään kuunnellaan terveydenhoitoa tai koulutusta uudistettaessa. Eivätkä taloustieteilijät vain arvioi ja kuvaa, vaan he myös suunnittelevat uusia markkinoita. Heidän kädenjälkensä näkyy esimerkiksi päästökaupan, sähkömarkkinoiden, rahoitusinstrumenttien ja alustatalouden suunnittelussa. 

Viimeisten vuosikymmenten aikana monet ihmiset ovat alkaneet kuitenkin kysyä, miksi kuuntelemme yhteiskunnallisessa päätöksenteossa nimenomaan taloustieteilijöitä. Miksi juuri heidän tuottamansa tieto koetaan tarpeellisena? Ja millä tavoin meidän tulisi suhtautua taloustieteelliseen tietoon ja sen rajoitteisiin? Suomessakin on keskusteltu siitä, millä tavoin taloustieteilijöiden taustayhteisö vaikuttaa ja saa vaikuttaa heidän tekemiinsä arvioihin ja ehdotuksiin. On ruodittu myös valtiovarainministeriön ekonomistien roolia. Jos ministeriön ekonomistien esittämät näkemykset suhdanteista poikkeavat merkittävästi muiden taloustieteilijöiden esittämistä arvioista, keitä meidän tulisi uskoa?  

On kuitenkin hyvä muistaa, ettei taloustiedettä ole kuitenkaan valettu yhdestä muotista. Myös taloustieteilijät käyvät kriittistä keskustelua tieteenalan keskeisistä tehtävistä, menetelmistä ja päämääristä.  

Lähdimme tutustumaan näihin teemoihin vuoden 2023 alussa alkaneessa ReSES – Rethinking the serviceability of economics to society –hankkeessa. Järjestimme parisenkymmentä erilaista esitelmää ja keskustelutilaisuutta sekä yhden vierailijaluentojen varaan rakentuneen kesäkurssin. Näissä tilaisuuksissa puheenvuoron saivat usein ihmiset, jotka uskoivat taloustieteen voimaan ja merkityksellisyyteen, puhuen tieteenalasta ja sen tulevaisuudesta.  

Idealismia ja yhteiskunnallisiin ongelmiin pureutumista 

Yksi ReSES:in lähtökohdista oli ajatus siitä, että taloustieteen asema on parhaillaan murroksessa. Ihmisille ei nykyisin riitä, että ekonomisti tulee kertomaan heille talouden toiminnasta, saati siitä kuinka heidän olisi soveliasta toimia. Suuret yhteiskunnalliset haasteet, kuten koronapandemia ja Ukrainan sota, asettavat isoja haasteita talouspoliittiselle päätöksenteolle.  

Haastava maailmantilanne on saanut monet tutkijat puhumaan poliittisen mielikuvituksen tärkeydestä ja siitä, että myös taloustieteilijöiden tulisi kyetä avartamaan ihmisten mahdollisia horisontteja. Monet taloustieteilijät pyrkivätkin tukemaan erilaisia yhteiskunnallisia muutoksia. Esimerkiksi vuonna 2023 taloustieteen Nobel myönnettiin Claudia Goldinille, joka tutkii sukupuolten välistä taloudellista tasa-arvoa. Reilu vuosi sitten julkaistu Dasgupta-raportti pureutuu yhteiskunta- ja talousjärjestelmiemme ongelmiin, jotka aiheuttavat luonnon monimuotoisuuden häviämistä.  

Vuoden aikana tuli osoitetuksi moneen kertaan, että se että henkilö on ekonomisti, ei tarkoita sitä, että hänen näkökulmansa olisivat väistämättä samankaltaisia elinkeinoelämän intressien kanssa. 

Törmäsin myös yllättävän usein idealismiin. Se ei tullut aina tullut esille puheiden aikana, vaan osana kahvipöytäkeskusteluja. Monet heistä puhuivat siitä, mitä he olivat opiskelijoina toivoneet taloustieteen oikein olevan. Miten he olivat toivoneet, että taloustiede voisi tehdä myös yhteiskunnassa hyviä asioita – lisätä yhteiskunnallista tasa-arvoa, auttaa omaa maataan nousemaan köyhyydestä, antaa keinoja ilmastonmuutoksen ratkaisemiseen. Monet opiskelijat esittivät myös tällaisia näkemyksiä kesäkurssimme aikana. Näissä keskusteluissa kuului usein usko taloustieteen ja koulutuksen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Usko siihen, että taloustieteellä voitaisiin tehdä hyvää. 

Toisinaan puhuttiin myös siitä, että tieteellinen keskustelukulttuuri on ylipäätään muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Taloustieteessä, samoin kuin monilla muilla tieteenaloilla, on tehty paljon töitä inklusiivisuuden edistämiseksi. Esimerkkinä tällaisesta pyrkimyksestä käy esimerkiksi Wendy Carlinin ja Samuel Bowlesin luoma CORE Econ –hanke, jossa taloustiedettä opetetaan laajalle joukolle ihmisiä avoimesti saatavilla olevalla materiaalilla. Ihmisten lähtökohtien moninaisuus vaikuttaa suotuisasti myös tieteenalan kehitykseen.  

Oman etunsa rationalisoijia vai luotettavan tiedon tarjoajia?   

Kutsumamme puhujat tarjosivat monia näkökulmia taloustieteen moniäänisyyteen. Ha-Joon Chang piti aiheesta inspiroivan yleisöluennon, erottaen taloustieteen sisältä ainakin kahdeksan erillistä koulukuntaa. Nämä koulukunnat painottavat eri asioita ja antavat myös erilaisia politiikkasuosituksia. Mary Morgan analysoi sitä, millaisia taloudelliset indikaattorit ovat, ja miten niitä voidaan käyttää demokratian edistämisessä. Hän korosti, että tarvitsemme tietoa taloudesta, jotta voimme arvioida hallituksen tekemien poliittisten päätösten vaikutusta. Dani Rodrik puhui puolestaan uudesta teollisuus- ja elinkeinopolitiikasta ja siitä, kuinka yhteiskunnallinen vakaus vaatii sitä, että ihmisille on tarjolla hyviä työpaikkoja. 

ReSESin tapahtumat vetivät sekä lavalle että yleisöön monia ihmisiä, jotka olivat kiinnostuneita taloustieteen moniäänisyyden lisäämisestä. Joissain tilanteissa tuli kuitenkin esille, etteivät kaikki taloustieteilijät kokeneet tällaista vuoropuheluun osallistumista kovinkaan relevanttina. Toisinaan myös kulttuuriset erot taloustieteen ja muiden yhteiskuntatieteilijöiden välillä tuntuivat aika suurilta.  

Yksi syy näihin kulttuurisiin eroihin voi olla siinä, että jo taloustieteisiin valitut opiskelijat poikkeavat profiililtaan muista valtiotieteellisen opiskelijoista. Esimerkiksi joulukuussa 2023 Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta julkaisi hakijakyselynsä tuloksia. Siinä, missä valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoista 58 prosenttia koki tärkeänä syynä, että ”tällä alalla voin tehdä hyvää yhteiskunnan eteen”, oli tällä tavalla vastanneiden määrä taloustieteessä vain 33 prosenttia. Tulokset ovat linjassa sen kanssa, miten Uskali Mäki kuvasi homo economicus -käsitteen keskeisyyttä taloustieteessä: tutkimusten perusteella jo taloustieteiden opiskelijat mieltävät itsensä omaa etuaan rationalisoivina ihmisinä muita opiskelijoita todennäköisemmin. Mäki kuitenkin lisäsi myös, ettei ole selvää, ajattelevatko opiskelijat näin luontaisesti, vai onko se jotain, minkä he omaksuvat opintojensa alkuvaiheessa. 

Taloustieteen opiskelijoitakin on kuitenkin monenlaisia. Osa heistä voi kertoa hakeutuneensa alalle idealistisin perustein, kun taas osa kertoo, että raha ja työllistyminen ovat vaikuttaneet vahvasti heidän ainevalintaansa. Tällöin on tärkeä esittää jatkokysymys: millaista taloustieteen opettamisen tulisi olla? Millaisiin asioihin tulisi kiinnittää huomiota, jos toiveena on yhteiskunnallisen hyvän edistäminen? Tämä voi olla joskus haastava kysymys tieteenalalle, jonka lähtökohdissa viitataan usein omaa etuaan maksimoiviin yksilöihin. 
 
Tieteenalojen välillä on eroja 

Keskusteluyhteyden luominen nosti esille myös toisen hankalan kysymyksen tieteellisten kulttuurien välisistä eroista. Monet taloustieteilijät – ja myös sen opiskelijat – kokevat taloustieteen poikkeavan radikaalilla muista yhteiskuntatieteistä. Silloin on mahdollista päätyä tilanteisiin, joissa todetaan vain kohteliaasti, että kyllä, historian tuntemisella tai vaikkapa feministisen talousajattelun tuntemisella on yleissivistävää arvoa. Mutta kun keskustelu on ohi, opiskelijat ja tutkijat jatkavat työtään eteenpäin kuten aina ennenkin. 

Jokainen tieteenala käyttää omanlaistaan kieltä ja käsitteistöään. ReSESissä nämä teemat tulivat esille erityisesti tapahtumassa, jonka järjestimme kotihoidontuesta. Siinä kysyttiin, millä tavoin meidän tulisi suhtautua taloustieteiden ja muiden tieteenalojen tarjoamaan tietoon tehdessämme päätöksiä kotihoidontuesta. Keskustelussa korostui, että taloustieteen tulokulma oli usein hyvin erilainen kuin niillä tutkijoilla, joiden tutkimusasetelmassa keskitytään enemmän ihmisten omien kokemusten tutkimiseen.  

Kysymys erilaisten näkökulmien huomioimisesta on sidoksissa myös tiedepolitiikan kanssa. Eri tieteenalojen julkaisukulttuurit poikkeavat paljon toisistaan. Taloustieteilijöillä on perinteisesti ollut varsin yhteneväiset näkemykset siitä, mikä muodostaa tieteellisen erinomaisuuden.  

On myös tärkeää tunnistaa, että osa tiedejulkaisuista suosii toisia enemmän moninaisista lähtökohdista ammentavien tutkimuksen julkaisemista. Jos tutkimusorganisaatioissa tutkijoita kannustetaan julkaisemaan ensisijaisesti vain JUFO3-tason lehdissä, saattaa tarkoituksenmukaisiksi koettujen aiheiden ja menetelmien kirjo kaventua suppeammaksi kuin jos tutkijoiden sallitaan julkaisevan monipuolisesti alansa eri lehdissä.  

Monta asiantuntijaa on parempi kuin yksi 

Hyvin monet henkilöt ovat kiinnostuneita taloudesta ja sen toiminnasta. Ja koska talous on keskeisessä roolissa yhteisöissä, on ihmisillä myös hyvin erilaisia tulokulmia sen ymmärtämiseen.  

Demokraattisen päätöksenteon näkökulmasta olisi tärkeää ymmärtää ainakin jonkin verran sitä, miksi tietoa tuotetaan niin kuin sitä tuotetaan ja jääkö jotain olennaista tämän tuotetun tiedon ulkopuolelle. Esimerkiksi feminististen taloustieteilijöiden korostama hoiva ja sen merkitys on yksi tällainen teema. 

Uskon itse siihen, että monista lähtökohdista kumpuava tutkimustieto tekee tutkimuksesta vahvempaa, murentamatta liiaksi sen uskottavuutta. Kun tutkimuksessa yhtä aihetta lähestytään eri näkökulmista, voivat ihmiset ymmärtää paremmin, että asiat ovat monimutkaisia. Taloustiede voi tuoda selkeyttä päätöksentekoon ja auttaa suunnittelutyössä. Toisinaan taas monimutkaisten asioiden esittäminen yksinkertaisena voi johtaa kuitenkin myös epätoivottuihin seurauksiin. Siksi asiantuntijuuteen kuuluu myös omien rajojen tunnustaminen.  

Taloustietelijöiden silmät loistavat siinä missä kaikkien muidenkin, kun he pääsevät puhumaan aiheista, joihin he itse uskovat. Joskus on hyvin kiehtovaa seurata, miten ihmiset koittavat löytää keskustelun avulla yhteistä tietä kohti parempaa tulevaisuutta. Minulle tämä asia tuntui voimaannuttavalta huomata. Se tuntui täysin erilaiselta kuin aggressiiviset some-nokittelut ja suljettujen ovien takana laaditut poliittiset leikkauslistat. Ne valoivat uskoa siihen, että tieto tekee maailmasta paremman paikan.  

Anita Välikangas on tohtorikoulutettava TINT:issä ja työskenteli ReSES-tutkimushankkeessa koordinaattorina. Kaikkien ReSES-tapahtumien tallenteet löytyvät täältä. 
Toimittaneet: Jani Raerinne ja Teemu Lari 

admin blog post, In English, In Finnish

TINT blog relaunches itself / TINTin blogi uudistuu

TINTin blogi siirtyy uuteen aikaan. Edelleen julkaisemme tässä blogissa tekstejä, jossa maailmaa katsotaan tieteenfilosofisesta perspektiivistä. Tekstit voivat olla esimerkiksi tutkimukseen perustuvia katsauksia ja mielipiteitä tai kirja-arvioita. Kirjoittaa voi suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Jos haluat julkaista vastineen täällä julkaistuun tekstiin, ota yhteyttä toimitukseen. 

Jatkossa kaikki julkaistavat tekstit käyvät läpi toimitusprosessin, ja siksi tutkijat voivat merkitä ne tutkimustietokantoihin vertaisarvioimattomina julkaisuina. Suositeltu merkkimäärä suomeksi (sis. sanavälit) on 3000-10000 merkkiä, englanniksi noin 500-1700 sanaa, mutta tämä riippuu hyvin paljon myös jutun aiheesta.  
 
Yhteystiedot: Jani Raerinne / jani.raerinne () helsinki.fi 
 
 
TINT blog is entering a new era. We will continue to publish posts that view the world from a philosophy of science perspective. The content may include, for example, reviews and opinions based on research or book reviews. Contributions can be written in Finnish, Swedish, or English. If you would like to publish a response to a text published here, please contact the editorial team. 

From now on, all texts published will go through an editorial process, allowing researchers to list them in research databases as non-peer-reviewed publications. The recommended length for texts in Finnish (including spaces) is 3,000-10,000 characters, and in English, approximately 500-1700 words, though this can vary depending on the topic. 

Contact: Jani Raerinne / jani.raerinne () helsinki.fi 

admin blog post, In Finnish

Suomen Akatemian tutkimusrahoitusuudistus vaikuttaa epäonnistuneelta / Jani Raerinne

Julkaistu: 16.9.2024

Suomen Akatemia uudisti nuorten tutkijasukupolven rahoitusta vuonna 2022.

Uudistuksen yksi tavoitteista oli vähentää saapuvien hakemuksien lukumääriä ja nostaa myöntöprosentteja rahoitettavaksi päätyville hakemuksille. Tämä tulee ilmi siinä, että uudistuksen keskeisin sisältö koski hakukelpoisuusaikojen tiukentumista yksilöhakemuksien osalta.

Käytännössä hakukelpoisuusajat puolitettiin: yksilöhakemuksien kelpoisuusaika on nykyään 2–7 vuotta väitöksestä aiemman 0–10 vuoden sijasta. Edellinen toteutettiin siten, että tutkijatohtoreiden rahoitusmuoto lakkautettiin ja akatemiatutkijoiden hakukelpoisuusaikoja muutettiin.

Akatemia on yrittänyt rajoittaa saapuvien hakemuksien lukumääriä aiemminkin (vrt. liikkuvuusedellytys).

Suomen Akatemialla on takana kaksi rahoituskierrosta uudistuksen jälkeen: syyshaku 2022 ja talvihaku 2024. Syyshakua 2023 ei järjestetty, koska Akatemia siirtyi talvihakuun. Akatemian julkaisemat tilastot em. rahoituskierroksilta tarjoavat aineistoa sen arvioimiseksi, miten onnistunut uudistus mahdollisesti oli.

Syyshakuun 2022 saapui noin 20 % vähemmän hakemuksia kuin syyshakuun 2021 ennen uudistusta. Talvihaun 2024 vastaava luku oli noin 10 %, mikä tarkoittaa, että hakemuksien lukumäärät ovat kasvaneet syyshausta 2022.

Kun tarkastelee sitä, minkälaisia hakemuksia talvihakuun 2024 saapui, ilmenee, että yksilöhakemuksien (so. akatemiatutkijahakemuksien) määrät ovat laskeneet syyshaun 2022 määristä, mutta hankehakemuksien määrät ovat kasvaneet.

Akatemiatutkijahakemuksien myöntöprosentit ovat uudistuksen jälkeen vaihdelleet välillä 13–16 % ja akatemiahankehakemuksien välillä 13–19 %. Uudistusta edeltävinä vuosina em. rahoitusmuotojen myöntöprosentit ovat vaihdelleet välillä 10–22 %.

Vaikka saapuvien yksilöhakemuksien lukumäärät ovat uudistuksen myötä vähentyneet, merkittävää muutosta akatemiatutkijahakemuksien myöntöprosenteissa ei kuitenkaan ole yllä olevien lukujen valossa havaittavissa. Tälle löytyy selitys siitä, että hakemuksien rahoituspyynnöt ja -myönnöt ovat kasvaneet. Talvihaun 2024 osalta yhden toimikunnan keskimääräinen myöntö akatemiatutkijahakemuksille oli noin 720 000 euroa. Kahden muun toimikunnan keskimääräiset myönnöt olivat maltillisempia, mutta kasvaneet edelliseltä hakukierrokselta. 

Rahoituspyyntöjen ja -myöntöjen kasvu johtuu siitä, että Akatemia ei asettanut akatemiatutkijahakemuksille kulukattoa. Tarkoitus ilmeisesti oli, että hakijat määrittäisivät sen, miten paljon tutkimus tarvitsee rahoitusta. Ei ole kuitenkaan selvää, ovatko hakemuksien rahoituspyynnöt aina tutkimuksellisesti välttämättömiä. Rahoitus myönnetään tutkimusorganisaatioille, joiden edun mukaista on ohjeistaa hakijoita hakemaan mahdollisimman paljon rahoitusta, erityisesti palkkakulujen osalta.

Rahoitettavaksi päätyvien yksilöhakemuksien lukumäärissä on tapahtunut laskua uudistuksen jälkeen. Syyshaussa 2021 rahoitettiin 175 nuorten tutkijoiden yksilöhakemusta (105 tutkijatohtorihakemusta ja 70 akatemiatutkijahakemusta).  Syyshaussa 2022 rahoitettiin 153 yksilöhakemusta ja talvihaussa 2024 132 yksilöhakemusta (kaikki akatemiatutkijahakemuksia). Vaikka rahoitettavien akatemiatutkijoiden hakemuksien lukumäärissä on tapahtunut kasvua suhteessa syyshakuun 2021 ennen uudistusta (trendi on tosin laskeva), yksilöhakemuksia rahoitetaan vähemmän uudistuksen jälkeen, koska tutkijatohtoreiden rahoitusmuotoa ei ole enää olemassa.

Tämä ei ole hyvä asia. Akatemian hauissa ei ole ollut puutetta rahoitettavissa olevista hakemuksista. Suurin osa hakemuksista, jotka olisivat Akatemian omien kriteerien perusteella rahoitettavissa olevia (kaikki hakemukset, joiden yleisarvosana on 5 tai 6) jäävät vaille rahoitusta. Erot rahoitukseen päätyvien ja rahoitusta vaille jääneiden hakemuksien välillä ovat tyypillisesti marginaalisia tutkimuksen laadun ja vaikuttavuuden kannalta. Akatemian tulisi yrittää saada rahoituksen piiriin mahdollisimman suuri määrä hakemuksia edellisestä joukosta. Valitettavasti trendi uudistuksen jälkeen on ollut päinvastainen.

Edellinen myös tarkoittaa sitä, että rahoitettavan tutkimuksen monimuotoisuus on kaventunut uudistuksen myötä, koska rahoitusta myönnetään pienemmälle joukolle hakijoita.

Nykymuotoista akatemiatutkijoiden rahoitusmuotoa ei voi suoraan verrata vanhaan rahoitusmuotoon. Rahoitusta voidaan nykyään käyttää myös muiden tutkijoiden kuin hakijan palkkaamiseksi. Ongelma on silti, että tutkimusrahoitus kohdistuu vähemmän monimuotoisen tutkimuksen rahoittamiseksi riippumatta siitä, montako henkilötyövuotta hakemukset työllistävät, koska palkattujen tutkijoiden tulisi tehdä tutkimusta hakijoiden projekteissa.

Akatemiahankehakemuksien myöntöprosenteissa ei ole myöskään tapahtunut edistystä. Osittain tämä on seurausta siitä, että saapuvien hakemuksien määrissä on tapahtunut kasvua. Tämä mahdollisesti johtuu siitä, että tutkijat yrittävät hankehakemuksilla paikata uudistuksen luomaa rahoitustyhjiötä niille, jotka eivät ole enää hakukelpoisia. Akatemian uudistus mahdollisesti vain siis siirsi entisen hakupaineen toiseen rahoitusmuotoon, johon se ei kuuluisi. 

Kokonaisuutena arvioiden Akatemian uudistus ei vaikuta onnistuneelta.  Yksikään aikaisempi uudistus ei ole heikentänyt tutkijoiden rahoitustilannetta samassa mittakaavassa, koska vuoden 2022 uudistuksesta seurasi, että huomattavasti pienempi joukko tutkijoita oli hakukelpoisia.

Vaikka saapuvien hakemuksien lukumäärät ovat vähentyneet ja rahoitusmuotoja on enää kaksi kolmen sijasta, myöntöprosenteissa ei ole nähtävissä edistystä uudistuksen jälkeen. Akatemiatutkijahakemuksien ja -hankehakemuksien myöntöprosentit lähestyvät alhaisimpia myöntöprosentteja em. rahoitusmuodoille ennen uudistusta.

Hakupaineen kasvu akatemiahankehakemuksien osalta ei ole toivottava tulos. Hakemuskäsittelyn ja -arvioinnin työtaakka kasvaa, myöntöprosentit laskevat, rahoitusta koskeva päätöksenteko vaikeutuu ja suurempi määrä hakijoita hakee turhaan rahoitusta yrittäen paikata uudistuksen jälkeistä rahoitustyhjiötä.

Akatemian asettamia uusia hakukelpoisuusaikoja kohtaan voidaan myös esittää kritiikkiä.

Laadultaan korkea ja vaikuttava tutkimus tarvitsee eri uravaiheissa olevia tutkijoita. Heikoimmassa rahoitusasemassa ovat kuitenkin varttuneet tutkijat, joiden asemaa Akatemian uudistus vain heikensi entisestään. Tilanteesta eivät toisaalta hyödy edes nuoret tutkijat. Tiukentuneet kelpoisuusajat tarkoittavat, että heidän uransa tulevat olemaan lyhyitä.  Tällä hetkellä tutkimusrahoittajat kilpailevat myös samoista hakijoista ja hakemuksista.  Olisi tutkimusrahoittajien oman edun mukaista monipuolistaa rahoitusmuotoja eri uravaiheissa oleville tutkijoille eikä vain keskittyä nuorien tutkijoiden rahoittamiseen. Tämä vähentäisi kilpailua tutkimusrahoittajien välillä, kuten myös kasvattaisi ja monipuolistaisi arvioitavien ja rahoitettavien hakemuksien joukkoa.

Jos on epärealistista olettaa, että Akatemia palaisi tilanteeseen ennen uudistusta, on selvää, että Akatemian on harkittava kulukattojen asettamista akatemiatutkijahakemuksille. Muitakin mahdollisuuksia on, jotka mahdollisesti heikentäisivät tutkimusrahoitustilannetta entisestään, kuten kulukattojen poistaminen akatemiahankkeiden osalta (raja yksilö- ja hankehakemuksien välillä on joka tapauksessa nykyään epäselvä) tai hankehakemuksien hakijoiden hakukelpoisuusehtojen tiukentaminen.

Vuoden 2022 uudistus on hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa tutkimusrahoitusta koskevia uudistuksia on toteuttaa annettuna Akatemian riittämätön myöntövaltuuden määrä. Tärkein Akatemian tutkimusrahoitusta koskeva uudistus olisi myöntövaltuuden määrän päivittäminen edes kohtuulliselle tasolle.

Lähteet

https://www.aka.fi/suomen-akatemian-toiminta/ajankohtaista/tiedotteet-ja-uutiset/2022/suomen-akatemia-uudistaa-nuoren-tutkijasukupolven-rahoitusmuotoja

https://www.aka.fi/tutkimusrahoitus/arviointi-ja-rahoituspaatokset/rahoituspaatokset/hakemusten-ja-rahoituspaatosten-tilastoja

admin blog post, In Finnish

Kohteleeko Suomen Akatemia hakijoita yhdenvertaisesti? / Jani Raerinne

Julkaistu: 9.7.2024

Rahoitusta tutkimukseen on ollut vaikeinta saada Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen (KY) toimikunnan aloilla. Sen alojen hakijoilla on myös käytettävissä vähemmän tutkimusrahoitusta per hakija/rahoitusmuoto kuin kahden muun toimikunnan alojen hakijoilla. Edelliset erot johtuvat siitä, että KY-toimikunnan rahoitusosuus on pienin kolmesta toimikunnasta. Toimikuntien rahoitusosuuksista on vastuussa Akatemian hallitus, joka on tehnyt tiedepoliittisen päätöksen siitä, miten rahoitus jaetaan toimikuntien välillä. Valitettavasti päätöksen taustalla ei vaikuta olevan selviä tutkimukseen tai sen rahoitukseen liittyviä perusteita, minkä lisäksi päätös asettaa hakijat epätasa-arvoisiin asemiin kilpailussa valtionavustuksista.

Suomen Akatemian biotieteiden, terveyden ja ympäristön toimikunta (BTY), kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunta (KY) ja luonnontieteiden ja tekniikan toimikunta (LT) eivät ole olleet yhdenvertaisissa asemissa tutkimusrahoituksen suhteen.

Rahoitusta tutkimukseen on ollut vaikeinta saada KY-toimikunnan aloilla. Akatemian vuosien 2018–2021 syyshakujen tilastojen mukaan KY-toimikunnan osuus alhaisimmista myöntöprosenteista eri rahoitusmuodoille (tutkijatohtorit, akatemiatutkijat ja -hankkeet) on ollut 58 %. LT-toimikunnan em. osuus on ollut 25 % ja BTY-toimikunnan 8 %. Yllä ei ole huomioitu vuoden 2019 syyshaun tutkijatohtoreiden rahoitusmuotoa: KY:n ja BTY:n myöntöprosentit olivat yhtä alhaiset.

Vastaavasti todennäköisemmin tutkimusrahoitusta on saanut BTY-toimikunnalta. Sen osuus korkeimmista myöntöprosenteista Akatemian eri rahoitusmuodoille on ollut 58 % vuosien 2018–2021 syyshakujen tilastojen mukaan. Vastaavat luvut kahdelle muulle toimikunnalle ovat 25 % (LT) ja 8 % (KY). Vuoden 2020 syyshakua ja tutkijatohtoreiden rahoitusmuotoa ei ole huomioita: BTY:n ja LT:n myöntöprosentit olivat yhtä korkeat.

Syy sille, miksi KY-toimikunnan alojen hakijoiden on ollut vaikeinta saada tutkimusrahoitusta on, että KY-toimikunnan rahoitusosuus on ollut pienin.

Akatemia kuitenkin uudisti vuonna 2022 yleishakua mm. lakkauttamalla tutkijatohtoreiden rahoitusmuodon. Ovatko toimikunnat tai hakijat yhdenvertaisemmissa rahoitusasemissa uudistusten jälkeen? Aineistoa on saatavilla yhdeltä rahoituskierrokselta: ”Suomen Akatemian rahoitustilastot syyshausta 2022”. Vuoden 2023 syyshakua ei järjestetty, koska Akatemia siirtyi talvihakuun.

Tarkastelen ensin toimikuntien rahoitustilannetta kahden nykyisen Akatemian rahoitusmuodon (akatemiatutkijat ja -hankkeet) valossa vuoden 2022 syyshaun osalta. Tämän jälkeen tarkastelen toimikuntia kokonaisrahoituksen suhteen. Lopputulema on, että hakijat eivät vieläkään ole yhdenvertaisissa asemissa tutkimusrahoituksen suhteen. On myös epäselvää, mitkä tutkimukselliset tai sen rahoitukseen liittyvät syyt oikeuttavat toimikuntien väliset erot tutkimusrahoituksen osuuksissa ja määrissä.

Akatemiatutkijarahoitus

Vuoden 2022 syyshaun osalta toimikunnilla oli rahoitusta käytettävissä akatemiatutkijahakemusten osalta seuraavasti: BTY 29,6 miljoonaa euroa, KY 25,5 miljoonaa euroa ja LT 35 miljoonaa euroa (yhteensä 90,1 miljoonaa euroa). 

Kaikkien kolmen toimikunnan myöntöprosentti akatemiatutkijahakemuksille oli sama vuoden 2022 syyshaussa: 15 %.

Toimikuntien keskimääräisissä rahoitusmyönnöissä akatemiatutkijahakemuksille oli kuitenkin eroja (ks. kuva 1).  BTY-toimikunnan rahoittamat akatemiatutkijahakemukset olivat selvästi kalliimpia rahoittaa kuin KY-toimikunnan.

Kuva 1. Toimikuntien keskimääräiset myönnöt (€) rahoitetuille akatemiatutkijahakemuksille v. 2022 syyshaussa.

Akatemiahankerahoitus

Vuoden 2022 syyshaun osalta toimikunnilla oli rahoitusta käytettävissä hankehakemusten osalta seuraavasti: BTY 41 miljoonaa euroa, KY 31 miljoonaa euroa ja LT 48 miljoonaa euroa (yhteensä 120 miljoonaa euroa). 

Myös myöntöprosenteissa oli eroja: BTY 19 %, KY 16 % ja LT 17 %. Toimikunnat ja hakijat eivät olleet yhdenvertaisissa asemissa hankerahoituksen suhteen edes myöntöprosenttien valossa. (Huom. konsortiot on yllä laskettu yhdeksi hakemukseksi.)

LT-toimikunnan hankehakemukset olivat kalliita rahoittaa (kuva 2). Tämä myös selittää, miksi toimikunnan myöntöprosentti jäi hankkeiden tapauksessa alhaisemmaksi kuin BTY-toimikunnan. Todennäköinen syy LT-toimikunnan rahoittamien hankkeiden korkeille kustannuksille on, että edellisten joukossa oli paljon konsortiohakemuksia, joiden rahoitusmyönnöt ovat korkeampia. KY-toimikunnan alhaisinta myöntöprosenttia ei sen sijaan selitä mikään muu kuin sen pienin rahoitusosuus (KY-alojen hankkeet olivat halvimpia rahoittaa)

Kuva 2. Toimikuntien keskimääräiset myönnöt (€) rahoitetuille akatemiahankehakemuksille v. 2022 syyshaussa (arviot on laskettu Akatemian tilastoista ja toimikuntien päätöskokouksien jälkeisistä ilmoituksista käytettävissä olevasta rahoituksesta).

Erot kokonaisrahoituksessa ja rahoitustarpeessa

Yksittäisten rahoitusmuotojen tarkastelun lisäksi pitää tarkastella sitä, mikä toimikuntien kokonaisrahoitustilanne oli kummankin em. rahoitusmuodon suhteen.

Vuoden 2022 syyshaussa BTY-toimikunnan kokonaisrahoitus oli 70,5 miljoonaa euroa, KY-toimikunnan 56,6 miljoonaa euroa ja LT-toimikunnan 83 miljoonaa euroa (yhteensä 210,2 miljoonaa euroa). Kokonaisrahoituksen osuudet osoittavat, että BTY-toimikunnan osuus kokonaisrahoituksesta ei merkittävästi eronnut LT-toimikunnan osuudesta (kuva 3). Sen sijaan KY-toimikunnan osuus kokonaisrahoituksesta erosi selvästi kahdesta muusta toimikunnasta.

Kuva 3. Toimikuntien kokonaisrahoituksen osuudet (%) v. 2022 syyshaun akatemiatutkija- ja -hankerahoituksesta. 

Toimikuntien väliset erot kokonaisrahoituksessa voivat olla välttämättömiä, että niillä on yhtäläiset mahdollisuudet tutkimuksen rahoittamiseksi. Toimikuntien rahoituksen tarve on riippuvainen sekä toimikunnan hakupaineesta (LT-toimikuntaan saapuu tyypillisesti eniten hakemuksia) että sen rahoittamien alojen tutkimuskulurakenteesta (yleisen uskomuksen mukaan luonnontieteellinen tutkimus on kalliimpaa rahoittaa kuin ihmis- tai yhteiskuntatieteellinen tai taiteen tutkimus). 

Vuoden 2022 syyshaussa BTY-toimikuntaan saapui 299 akatemiatutkija- ja 385 hankehakemusta (684 hakemusta yhteensä). KY-toimikuntaan saapui 330 akatemiatutkija- ja 375 hankehakemusta (705 hakemusta yhteensä). LT-toimikuntaan saapui 389 akatemiatutkija- ja 455 hankehakemusta (844 hakemusta yhteensä). Katso kuva 4 toimikuntien osuuksista kaikista Akatemiaan saapuneista hakemuksista (2 233 hakemusta yhteensä).

Kuva 4. Toimikuntien osuudet (%) kaikista saapuneista akatemiatutkija- ja -hankehakemuksista v. 2022 syyshaun osalta. Luvut on pyöristetty ylöspäin (kokonaisprosentti on tästä syystä 101). 

Saapuneiden hakemusten osuuksien ja lukumäärien perusteella BTY- ja KY-toimikunta olivat samankokoisia, vaikka niiden osuudet kokonaisrahoituksesta erosivat selvästi toisistaan (vrt. kuvia 3 ja 4). Toisaalta vaikka BTY-toimikuntaan saapui selvästi vähemmän hakemuksia kuin LT-toimikuntaan (kuva 4), niillä oli samanlainen osuus kokonaisrahoituksesta (kuva 3).

Yllä oleva osoittaa, että toimikuntien väliset erot kokonaisrahoituksessa eivät selity niiden erilaisilla hakupaineilla. Tämä on yllättävää, koska hakupaine on luultavasti tärkein – ja helpoiten mitattavissa oleva – tekijä, joka pitäisi huomioida rahoitusosuuksien jaossa. 

Edellinen voidaan ilmaista myös toisin päin. Jos Suomen Akatemia jakaa toimikuntien rahoituksen siten, että jakoperuste ei huomioi sitä, että toimikuntiin saapuu erilaiset määrät hakemuksia, tämä asettaa hakijat lähtökohtaisesti epäyhdenvertaisiin asemiin tutkimusrahoituskilpailussa.

Jos yksin hakupaine otettaisiin toimikuntien rahoitusosuuksissa huomioon (so. vuoden 2022 syyshaun kokonaisrahoitus, 210,2 miljoonaa euroa, jaettaisiin kuvan 4 osuuksien mukaisesti), KY-toimikunnan kokonaisrahoituksen vuoden 2022 syyshaun osalta olisi pitänyt olla noin 10 miljoonaa euroa suurempi. Lisäosuudella olisi saatu 19–20 akatemiatutkija- tai -hankehakemusta rahoitettua niistä hakemuksista, jotka jäivät rahoittamatta. Vastaavasti kahden muun toimikunnan kokonaisrahoitus olisi ollut noin 10 miljoonaa euroa pienempi (13–16 rahoitettua akatemiatutkija- ja/tai -hankehakemusta vähemmän; kuvien 1 ja 2 keskimääräiset myönnöt ja näiden erot on otettu huomioon). Edellisellä olisi ollut marginaalinen vaikutus BTY- ja LT-toimikuntien myöntöprosentteihin. KY-toimikunnan myöntöprosentteihin vaikutus olisi ollut suurempi. 

Jos hakupaine ei selitä toimikuntien eroja rahoitusosuuksissa, selittääkö tutkimuskulurakenteiden erilaisuus erot?

Akatemiassa nähtävästi oletetaan, että toimikuntien rahoittamien eri alojen (tai hakemusten) välillä on eroja tutkimuskulurakenteissa. BTY- ja LT-toimikuntien keskimääräiset rahoitusmyönnöt samoille rahoitusmuodoille ovat korkeampia kuin KY-toimikunnan (kuvat 1 ja 2). Oletus ei välttämättä pidä paikkaansa.

Ensinnäkään ei ole yksiselitteisesti totta, että KY-toimikunnan alojen tutkimus tarvitsisi vähemmän rahoitusta per hakija/hakemus kuin muiden toimikuntien alojen tutkimus, varsinkaan nykyään.

Toiseksi oletus siitä, että hakemuksen yleisen tutkimuskulurakenteen ja/tai -katon määrittäisi se, mihin toimikuntaan hakija hakemuksen lähettää, on erikoinen. Sitä miten paljon mikäkin hakemus tarvitsee rahoitusta, tulisi tarkastella hakemuksen välttämättömien tutkimuskustannusten kannalta, ei siltä kantilta, mikä toimikunta hakemuksen sattumalta käsittelee.

Kolmanneksi on mahdollista, että KY-toimikunnan alojen hakijat on totutettu siihen, että tutkimusrahoitusta on käytettävissä vähemmän kuin muiden alojen hakijoille. KY-alojen hakijoilla ei ole välttämättä edes mahdollisuutta hakea rahoitusta siinä määrin kuin voisi olla tutkimuksellisista syistä perusteltua. Itse asiassa tämä voi selittää sen, miksi KY-aloilta tulee vähän konsortiohakemuksia ja sen, miksi KY-alojen hankehakemukset vaikuttavat olevan halpoja rahoittaa (koska suurin osa saapuneista hankkeista ei ole konsortiomuotoisia). Konsortiohakemuksien päähakija saatetaan valita strategisesti siten, että hakemus tulee jonkin muun kuin KY-toimikunnan käsiteltäväksi, vaikka todellinen päähakija edustaisi jotakin KY-toimikunnan aloista.

Neljänneksi se, että muiden toimikuntien hakijat pyytävät enemmän rahoitusta voi johtua pelkästään siitä, että he voivat hakea enemmän rahoitusta. Toisien sanoen sitä, että tiettyjen toimikuntien alojen hakijat pyytävät enemmän tutkimusrahoitusta, koska heillä on siihen mahdollisuus, ei voi käyttää todisteena, että eri toimikuntien alojen välillä on todellisia ja perusteltuja eroja tutkimuskulurakenteissa.

Jos pitäisi paikkansa, että tutkimuksen kulurakenteiden erilaisuus on peruste kokonaisrahoituksen eroille toimikuntien välillä, tilastojen tulisi osoittaa, että KY-toimikunnan myöntöprosenttien eri rahoitusmuodoille pitäisi olla vähintään yhtä korkeita, ellei jopa korkeampia, kuin kahden muun toimikunnan. Sen alojen hakemukset ovat oletuksen mukaan halvimpia rahoittaa ja näin pienemmillä määrillä rahoitusta pitäisi saada enemmän hakemuksia rahoitettua. Syyshakujen tilastot kuitenkin osoittavat, että Akatemia on rahoittanut enemmän kalliimpia BTY- ja LT-toimikunnan hakemuksia. Tämä ehdottaa, että toimikuntien kokonaisrahoituksen eroilla ei ole tekemistä tutkimuskulurakenteiden erojen kanssa.

Yllä oleva myös osoittaa, että KY-toimikunnan rahoitusosuus on selvästi riittämättömällä tasolla, koska Akatemia on rahoittanut – suhteellisesti ja määrällisesti – vähemmän sen halvempia hakemuksia.

Hakijoiden yhdenvertaisuudesta

Ei ole selvää, mitkä tutkimukseen tai sen rahoitukseen liittyvät syyt oikeuttavat toimikuntien kokonaisrahoituksen erot. Eroilla on kuitenkin ollut se seuraus, että yhden toimikunnan hakijoiden on ollut vaikeampi saada rahoitusta tutkimukseen eri vuosien syyshauissa kuin toisten toimikuntien hakijoiden. Sen lisäksi ko. toimikunnan hakijoilla on ollut vähemmän rahoitusta käytettävänä tutkimukseen per hakija/rahoitusmuoto kuin kahden muun toimikunnan hakijoilla. 

Talvihaun 2024 osalta tilanne pysyy samana kuin aiemmin. Vuoden 2024 talvihaun osalta BTY-toimikunnan kokonaisrahoitus on noin 73 miljoonaa euroa (34 % kokonaisrahoituksesta), KY-toimikunnan noin 58 miljoonaa euroa (27 %) ja LT-toimikunnan noin 86 miljoonaa euroa (39 %). Kokonaisrahoituksen osuudet toimikunnille ovat samat kuin vuoden 2022 syyshaussa (kuva 3). 

Yllä olevat huomiot koskevat vain Akatemian syyshakujen rahoitusta. Syys- ja tulevat talvihaut ovat kuitenkin yleishakuina erityisasemassa, kun arvioidaan hakijoiden yhdenvertaisuutta. Yleishauissa hakijan tutkimusrahoitusmahdollisuuksien tulisi olla riippuvainen tutkimuksen laadun arviosta. Valitettavasti hakijan tutkimusrahoitusmahdollisuuksiin näyttäisi vaikuttavan myös se, minkä toimikunnan alan hakija hän on, millä ei ole mitään tekemistä tutkimuksen laadun kanssa.

Suomen Akatemia on valtionavustuksia myöntävä hallintovirasto, jonka tulisi kohdella hakijoita yhdenvertaisesti. Toimikuntien rahoitusosuuksista on vastuussa Akatemian hallitus (Suomen Akatemiaa koskeva laki, 4 §). Vaikuttaa siltä, että Akatemian hallitus on tehnyt tiedepoliittisen päätöksen siitä, miten rahoitus jaetaan toimikuntien välillä. Valitettavasti päätöksen taustalla ei vaikuta olevan selviä tutkimukseen tai sen rahoitukseen liittyviä perusteita, minkä lisäksi päätös asettaa hakijat epätasa-arvoisiin asemiin kilpailussa valtionavustuksista. Päätös voi olla myös valtionavustuslain pykälän 36 (hengen) vastainen.

Lähteet

Tilastotiedot Suomen Akatemian Hakemusten ja rahoituspäätösten tilastoja -verkkosivulta

admin Announcements, Event, In Finnish

Paneelikeskustelu: Rokotusasenteet ja luottamus tieteeseen

31.5.2022 klo 17–19
Tiedekulman Stage (Yliopistonkatu 4) ja Tiedekulman live stream.

Tieteenfilosofian kansalliskomitea järjestää paneelikeskustelun aiheesta Rokotusasenteet ja luottamus tieteeseen. Mitä olemme oppineet rokotusasenteista? Mistä kielteiset asenteet johtuvat? Mikä rooli on luottamuksella tieteeseen? Miten luottamusta voitaisiin kohentaa?

Keskustelussa mukana:
Pia Vuolanto, Tampereen yliopisto
Anna Soveri, Turun yliopisto
Mika Rämet, Rokotetutkimuskeskus, Tampereen yliopisto
Saana Jukola, Ruhrin yliopisto, Bochum
Inkeri Koskinen, Tampereen yliopisto
Ilmari Hirvonen, Helsingin yliopisto

Puhetta johtaa Uskali Mäki, Helsingin yliopisto

Tilaisuus on jatkoa syksyllä 2020 järjestetylle keskustelulle Tieteen rooli koronakriisissä.

Nauhoite keskustelusta katsottavissa TINTin Youtubessa

Lisätietoja: inkeri.koskinen@tuni.fi

admin blog post, blog-post, In Finnish

Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa / Samuli Reijula / Kirja-arvio

Kirja-arvio

Terapeuttinen valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa
Brunila, Kristiina, Esko Harni, Antti Saari ja Hanna Ylöstalo (toim.)
Julkaisija: Vastapaino 2021

Terapeuttinen puhe on kaikkialla. Trauman ja psyykkisten voimavarojen käsitteitä käytetään uutisvälineissä lähes päivittäin pandemian uuvuttamien kansalaisten tilan kuvailuun ja selittämiseen. Yrittäjävalmennuksen ja self-help-kirjallisuuden lainaukset positiivisen psykologian sanavarastosta on helppo sivuuttaa höttöpuheena, mutta terapiakieli toimii myös aidosti omakohtaisen ilmaisun välineenä. Kesällä kalliolaisessa baarissa kuuntelin naapuripöydästä kun nuori mies jakoi kokemuksiaan opintoihin sisältyvästä työharjoittelusta. Hämmästyin kuvauksen psykologistieteellistä hienostuneisuutta: harjoittelupaikan edellyttämä tunnetyö oli ollut niin kuormittavaa, että miehen omat voimavarat eivät vaan riittäneet. Pöytäseurueiden välinen sukupolviero oli selvä. Nuorten aikuisten taito sanoittaa tuntemuksiaan ja luodata jaksamisen rajoja ovat ihan eri tasolla kuin aiemmin.

Eikä kyse ole pelkästä sanoittamisesta, vaan myös uusista toimintamalleista. On tilanteita joissa terapiaan osallistumisesta puhutaan melkein kuin kansallisvelvollisuutena. Tuttavan mukaan tulevilla vanhemmilla voi olla velvollisuus purkaa lukkojaan terapiassa ja työstää itsensä irti lapsuuden traumoista, jotta ei välitä ylisukupolvisia haitallisia käyttäytymismalleja eteenpäin omille lapsilleen. Ja esihenkilönä toimiva tuttu journalisti pohti hiljattain, kuinka saada lehti ajoissa painoon kun nuoret toimittajat eivät entiseen tapaan suostu ylitöihin lyhyellä varoitusajalla. Se ei vaan ole elämänhallinnan kannalta järkevää.

Tutkimusten perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että itsetuntemuksen lisäksi myös psyykkiset ongelmat ovat lisääntyneet. Onko yhteiskunnassa tapahtunut jokin merkittävä muutos, vai onko kyse siitä, että psyykkistä kuormaa osataan ja voidaan ilmaista avoimemmin kuin ennen? Selitysehdokkaita ilmiölle on useita. Greg Lukianoffin ja Jonathan Haidtin mukaan ainakin amerikkalaisessa yhteiskunnassa syynä on turvallisuuskultturi, vanhempien hyvää tarkoittava pyrkimys suojella lapsia ja nuoria vaikeuksilta, konflikteilta ja ylipäätään epämukavuuden kokemuksilta. Lukianoffin ja Haidtin mukaan ylisuojelu estää lapsia kehittämästä konfliktien sietämisen ja ratkaisemisen taitoja, ja näin se päätyy lisäämään ahdistuksen, masennuksen ja itsemurhien ilmaantuvuutta (Lukianoff ja Haidt 2018, s.5).

Kuten Lukianoff ja Haidt, myös Terapeuttinen Valta: Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa -teoksen kirjoittajat suhtautuvat kriittisesti terapiapuheen leviämiseen. Kirjoittajakunnan diagnoosi henkisen pahoinvoinnin lisääntymisestä on kuitenkin varsin erilainen. Siinä missä Lukianoff ja Haidt peräänkuuluttavat nuorille mahdollisuuksia kehittää tervettä resilienssiä vaikeuksien kohtaamiseen, Kristiina Brunilan, Esko Harnin, Antti Saaren ja Hanna Ylöstalon toimittama teos näkee resilienssin vaatimuksen uusliberaalin ajattelun oireena. Kirjoittajien mukaan terapeuttisen kulttuurin vaara on siinä, että se naamioi rakenteellisia yhteiskunnallisia ongelmia yksilön vajavaisuuksiksi. Terapiadiskurssi myös yksityistää ongelmien ratkaisut: työolojen kohentamisen tai vaikka lukiolaisten työmäärän keventämisen sijaan se hoitaa ongelmia lähettämällä oirehtivat yksilöt työpsykologin tai koulukuraattorin vastaanotolle. Epävarmat työurat tai painekattilamainen lukio eivät ole ongelma, mikäli resilienssiään työstänyt yksilö kykenee ponnahtamaan toistuvista vastoinkäymisistä uuteen nousuun, taas yhtä kokemusta vahvempana.

Toimittajajoukon kirjoittaman johdannon ja kokoavan yhteenvedon lisäksi teos koostuu neljästä osiosta, joiden artikkelit käsittelevät terapiavallan teemaa yhteiskunnan eri osa-alueilla. Ensimmäinen osio tarkastelee kansalaisuutta ja poliittista osallistumista, toinen kuntouttavia yhteisöjä ja instituutioita, kolmas terapeuttisen vallan sukupuolittuneisuutta ja neljäs terapeuttisen hallinnan linkittymistä uusliberaaliin yrittäjämielenlaatuun.

Mitä terapeuttinen valta on?

Metodologisesti Terapiavalta-teos edustaa laadullisiin aineistoihin nojaavaa yhteiskuntateoriaa: haastattelut, osallistuva havainnointi ja politiikkadokumenttien kriittinen luenta muodostavat kirjan empiirisen perustan. Aineistoja tulkitaan kansainvälisen terapiavaltaa käsittelevän tutkimuskirjallisuuden valossa, ja kirja tarjoaa teoreettisesti melko yhtenäisen foucault’laiseen traditioon perustuvan terapeuttisen vallan luonnehdinnan. Yhtäältä se on “yhteiskunnallista vallankäyttöä, jossa yhdistyvät psykologiatieteellisestä asiantuntijuudesta sekä terapiamuodoista kumpuavat sanastot, arvot ja toimintatavat” (s. 13). Toisaalta terapeuttista valtaa kuvataan käytäntöjen kokonaisuudeksi, jossa ihmiset oppivat löytämään itsestään ja omista vajavaisuuksistaan syitä ja ratkaisuja kohtaamiinsa ongelmiin, kuten köyhyyteen, työttömyyteen ja koulutuksen puutteeseen (s. 153).

Yhteiskunnan terapisoituessa psykologia-alan ammattilaisten käytöstä peräisin olevat puhetavat valuvat asiantuntijoilta arkipuheeseen: koulupsykologeilta opiskelijoille tai positiivisen psykologian tutkijoilta työttömille suunnattuun yrittäjävalmennukseen. Kirjan esittelemä aineisto välittää kuvan siitä, kuinka niin palvelujen asiakkaat kuin ammattilaisetkin (esimerkiksi nuoriso-ohjaajat ja sosiaalityöntekijät) ovat sisäistäneet terapeuttisen diskurssin itsetuntemuksen välineeksi. Kirjoittajat kysyvätkin millaisia laajempia seurauksia terapisoitumisella on yhteiskunnan ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kannalta.

Tässä hahmottuu ilmiön ajankohtaisuus. Freudia ja Lacania on tavattu yliopistoilla lukupiireissä vuosikymmenien ajan, mutta teoksen kuvaamissa tilanteissa ei kyse ole akateemisesta ajanvietteestä. Eva Illouzin (2008, lainaus teoksen sivulla 82) mukaan terapeuttisesta kielestä on tullut palvelusektorin työntekijöille lingua franca, yleiskieli, joka tarjoaa emotionaalisen ja kognitiivisen työkalupakin hajanaisen minuuden toiminnan hallitsemiseksi. Myös Mikko Saastamoinen ja Pekka Kuusela (s. 76) kytkevät terapeuttisen kielen puhujan yhteiskunnalliseen asemaan: “Terapeuttinen minuus voidaan nähdä keskiluokkaisen minuuden tuottamisen muotona, jonka alkuperä on refleksiivisessä suhteessa omaan elämään ja sen haasteellisiin tapahtumiin.” Terapeuttisessa puheessa ei siis suinkaan aina ole kyse teoreettisesta analyysistä vaan arkisista käytännöistä, joilla esimerkiksi työttömät työnhakijat tai ylityöllistetyt hoitotyöläiset pyrkivät jäsentämään omaa kokemustaan.

Kirjoittajien mukaan terapeuttinen valta yhtä aikaa sekä ohjaa ja normittaa, mutta myös mahdollistaa toimintaa. Yhtäältä terapeuttisen diskurssin omaksuminen lisää itseymmärrystä ja voi siten tuottaa hienostuneempaa toimijuutta. Toisaalta oman psyykkisen hyvinvoinnin tarkkailu ja sen suhteuttaminen terapeuttisten puhetapojen normeihin voi tuottaa kuuliaisuutta ja poliittista alistumista. Teoksen keskeinen diagnoosi terapeuttisen diskurssin vaarasta on politiikkakäsityksen muutos, jossa huomio siirtyy pois aidoista yhteiskunnallisista ongelmista ja niiden rakenteellisista ratkaisuista kohti ongelmien yksilöissä aiheuttamia reaktioita. Samoin välineet ongelmien ratkaisuun alkavat löytyä omien tunnetilojen, stressin ja motivaation manageroinnista. Yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta koskevien keskustelujen painopiste siirtyy materiaalisten resurssien jakautumista koskevasta kamppailusta kysymykseksi psyykkisestä hyvinvoinnista (Ecclestone ja Brunila 2015). Lisäksi terapeuttisia ratkaisumalleja markkinoidaan ongelmallisen epärealistisilla lupauksilla, joita vallitsevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa on mahdoton lunastaa (Mäkelä ja Brunila, s.161).

Monet teoksen kirjoittajista kytkevät terapeuttisen diskurssin yhteen uusliberaalin yrittäjähenkisyyden kanssa. Kirjan luvuissa tämän yhteyden luonnetta ei yksityiskohtaisesti analysoida, mutta se selvästi liittyy kumpaakin luonnehtivaan individualismiin ja yksilön vastuun korostamiseen. Moni kirjoittajista toteaakin yhteyden terapeuttisen puheen nousun ja perinteisen työväenliikkeen vaikutusvallan vähenemisen välillä ja (esim. Saastamoisen ja Kuuselan luku). Kirjan läpi kulkee myös ajatus haavoittuvuuden eetoksesta. Kirjoittajien mukaan terapeuttisten sanastojen levitessä yhä useampi elämän osa-alue on alkanut vaikuttaa hyvinvoinnin maksimoimisen näkökulmasta vajavaiselta (s. 26). Onko niin, että positiivinen psykologia ei kykene käsittelemään ihmiselämään luonnollisesti kuuluvia traagisia piirteitä, ja niin päätyy laajentamaan patologisen aluetta? Toisaalta kuten Sanna Rikala artikkelissaan huomauttaa, haavoittuvuuden esiin tuomiseen liittyy myös terapeuttisen vallan potentiaalisesti myönteinen vaikutus: tekemällä marginaalisessa asemassa olevien ihmisten kärsimystä näkyväksi ja poliittisen huolen kohteeksi se voi lisätä sosiaalista oikeudenmukaisuutta (s. 124).

Enkelihoidoista kokeilukulttuuriin

Kuten edellä mainitusta terapeuttisen vallan luonnehdinnasta käy ilmi, terapeuttisen diskurssin tärkeä piirre on sen yhteys asiantuntijuuteen. Psykologisen asiantuntijatiedon voima perustuu siihen, että se voi kertoa meille tieteeseen perustuvia totuuksia itsestämme. Tämän terapeuttisuuden ja asiantuntijuuden välisen suhteen osalta kirjan lukujen välillä on jännitteitä. Esimerkiksi Suvi Salmenniemi käsittelee artikkelissaan kristallipuoluetta ja sen piirissä vaikuttavia vaihtoehtoisen terapian käytäntöjä (mm. enkelihoidot ja homeopatia), jotka nimenomaan asettuvat vaihtoehdoiksi tieteelliselle asiantuntijatiedolle. On mielestäni kyseenalaista, onko tässä edelleen kyse samasta terapiavallan ilmiöstä, jota teoksen muut luvut käsittelevät. Myös Elina Ikävalko ajautuu luvussaan oudon syvälle vaihtoehtoisten hoitojen ja jopa vaihtoehtoisen tiedon käsitteen äärelle kyseenalaistaessaan vallitsevan tilanteen, jossa ”vaihtoehtoinen tieto ei ole samassa asemassa lääketieteellisen tiedon kanssa, vaan kaikki “muu” tapahtuu sen ehdoilla” (s. 119).

Hanna Ylöstalo ja Katri Otonkorpi-Lehtoranta tarkastelevat luvussaan julkishallinnossa 2010-luvulla yleistynyttä kokeilukulttuuria. Ilmiötä esitellessään kirjoittajat nostavat esiin kaksi sen keskeistä piirrettä. Ensinnäkin he paikantavat kokeilukulttuurin tiedollisen perustan psykologia- ja käyttäytymistieteisiin. Toiseksi kokeilukulttuuri edustaa kirjoittajien mukaan yrittäjämäistä suhdetta tietoon (s. 56–57). Kumpikin väite on ymmärrettävä mutta kiistanalainen.

Pitää toki paikkansa, että monet hallinnolliset kokeilut ovat liittyneet yrityksiin soveltaa käyttäytymistieteellistä tietoa politiikkatoimenpiteiden suunnittelussa. Välttämätön tämä yhteys kokeiden ja psykologisen tiedon välillä ei kuitenkaan ole, kuten kirjoittajat itsekin ohimennen toteavat. Kokeen tekemisen idea, niin tieteessä kuin hallinnossa, on selvittää mahdollisimman teorioista riippumattomalla tavalla tietyn toimenpiteen vaikutus. Näin kokeen tekeminen eroaa pelkästä passiivisesta havainnoinnista, ja tähän perustuu kokeen tiedollinen voima (Kuorikoski & Reijula 2018). Suomalaisen kokeilukulttuurin kenties tunnetuin esimerkki perustulokokeilu onkin vastaesimerkki kirjoittajien ensimmäiselle väitteelle. Perustulokokeilun suunnittelu ja vaikutusten selittäminen perustuvat pikemminkin taloustieteelle ominaiseen rationaalisen käyttäytymisen oletukseen kuin psykologisia säännönmukaisuuksia koskevaan tietoon.

Kokeilukulttuurin ja yrittäjämäisyyden välinen yhteys on vielä edellistä hatarampi. Kirjoittajien mukaan yrittäjämäinen mielentila näkyy kokeilujen ilmentämässä suhtautumisessa epävarmuuteen: koska politiikkatoimenpiteiden vaikutuksia on vaikea ennustaa, täytyy rohkeasti kokeilla, ottaa riskejä ja saadun palautteen kautta oppia epäonnistumisista. Toki moni yrittäjä toimii tämän tyyppisen epävarmuuden alaisuudessa, mutta on harhaanjohtavaa nimetä kaikki iteratiivinen epävarmuuden hallinta yrittäjämäisyydeksi. Kyse on kyllä yrittävästä suhteesta tietoon siinä merkityksessä kun puhumme esimerkiksi yrityksen ja erehdyksen menetelmästä. Mutta siinä taas ei ole mitään erityisen uusliberalistista, tai terapistista. Voisi jopa ajatella, että vaikka kokeilut ovat toisinaan edustaneetkin myötähäpeää herättävää pöhinäkulttuuria, voisivat ne parhaillaan myös toimia vastavoimana rakenteellisia ongelmia väistelevälle terapeuttisuuteen nojaavalle hallintokulttuurille: kokeiluja oikein toteuttamalla voidaan luotettavasti tutkia rakenteellisten muutosten vaikutuksia yhteiskunnan toimintaan.

Kirjan neljännessä osiossa Marjo Kolehmaisen parisuhteen tunnesääntöjä käsittelevä luku tekee teoreettisesti kiinnostavan laajennuksen soveltaessaan terapeuttisen vallan käsitteistöä yksityiselämän alueelle. Kolehmainen argumentoi, että terapiadiskurssi normittaa parisuhteen käytäntöjä ja uusintaa olemassa olevia sukupuolihierarkioita. Luvun tarkastelukulma vaikuttaa kuitenkin yllättävän yksioikoiselta. Kolehmainen korostaa naisten alistettua asemaa parisuhteeseen kohdistuvissa terapiakäytännöissä, mutta luulisin parisuhteisiin kuuluvan myös osa-alueita, joilla terapiakulttuurin uudet tunnesäännöt puuttuvat erityisesti miesten olemisen tapaan ja laskevat perinteisen miehiseksi käsitetyn käyttäytymisen statusta – usein hyvin perustein. Miesten aseman muutosta käsittelevä Henri Hyvösen artikkeli käsittelee maskuliinisuuden ja sen ilmaisun muutosta ja täydentää näin Kolehmaisen luvun näkökulmaa.

Terapia vs. psykologinen lukutaito

Kaiken kaikkiaan Terapeuttinen valta -teos saa aikaan kriittiselle yhteiskuntateorialle tyypillisen reaktion: diagnoosit biovallan toiminnasta ovat usein tarkkanäköisiä ja nostavat näkyviin arkipäiväisiä (itse)hallinnan käytäntöjä. Päädyin kuitenkin pohtimaan kysymystä terapeuttisen regiimin vaihtoehdoista: mikäli terapian, kuntoutuksen, ja lopulta koulutuksen ja kasvatuksenkin instituutiot päätyvät osallistumaan uusliberaaliin hallinnan kulttuuriin, miltä niiden vaihtoehdot voisivat näyttää? Näitä vaihtoehtoja teos hahmottelee vain vähän. Moni kirjan luku kyllä peräänkuuluttaa perinteistä luokkatietoisuutta yksilöllistävän hallintakulttuurin vastavoimana. Tässä suhteessa hyvinvointivaltio asettuu teoksessa mielenkiintoiseen jännitteeseen: yhtäältä se näyttäytyy terapiavallan käytäntöjen toimeenpanijana, mutta toisaalta juuri pohjoismainen hyvinvointivaltio on kenties onnistunein esimerkki vahvojen yhteiskunnallisten turvaverkkojen kehittelystä ja sosiaalisen liikkuvuuden edellytysten rakentamisesta.

Entä millaisia vaihtoehtoja on tarjolla yksilötasolla? Mikäli kuntouttamisen ja toipumisorientaation käytännöt ovat osa uusliberaalia koneistoa, miltä niiden vaihtoehdot näyttävät? Yhden vaihtoehdon mainitsee artikkelissaan Sanna Rikala. Kuvatessaan mielenterveysongelmista kärsivien nuorten elämää, Rikala näkee heidän neuvottelevan oikeudestaan “olla sairas ja heikko ja määritellä itse sairaana olemisen ja toipumisen ehdot” (s. 146). Terapeuttisen vallan analyysin vaarana on, että se tulee luokitelleeksi lähes kaiken aktiivisen toimijuuden ja vastuunoton yrittäjämäisen terapiakäyttäytymisen piiriin. Näin tuskin kukaan kuitenkaan haluaisi väittää. Osittain kyse on varmaankin menetelmällisestä haasteesta, joka vaivaa yhden keskeisen käsitteen ympärille rakentuvia tutkimusohjelmia: jos ainoa työkalu on vasara, kaikki näyttää naulalta.

Yksi ratkaisu terapeuttisuuden käsitteen paisumiseen on tehdä käsitteellinen erottelu terapeuttisuuden ja psykologisen lukutaidon välillä. Psykologista lukutaitoa voisi luonnehtia tutkittuun tietoon perustuvaksi ymmärrykseksi omasta mielestä (ks. esim. Wilson 2004). Psykologisten tieteiden nykytutkimukseen nojaten ihminen voidaan nähdä rajallisesti rationaalisena organismina, jolla kuitenkin on kyky reflektoida ja muokata omaa olemistaan, ja tulla ainakin osittain tietoiseksi oman mielensä säännönmukaisuuksista. Tästä näkökulmasta länsimaiselle filosofialle keskeinen itsetuntemuksen pyrkimys tai kontemplatiiviset käytännöt kuten meditaatio ja mindfulness eivät välttämättä näyttäydy ainoastaan sisäistettynä terapeuttisena hallintana. Ne ovat esimerkkejä psykologiseen tietoon perustuvasta itsetuntemuksen harjoittamisesta, joka ei ilmennä terapeuttisuudelle ominaista haavoittuvuuden tai ripittäytymisen eetosta.

Tästä huolimatta psykologinen tieto on kuitenkin ehkä aina erityislaatuista, foucault’laisessa mielessä vaarallista. Se on intiimiä tietoa itsestä, joka antaa kokemukselle käsitteellisen hahmon. Ian Hackingin psykiatrisia luokituksia koskevat tutkimukset (esim. Hacking 1995) havainnollistavat ajatusta hyvin: inhimillinen kokemus itsessään on siinä mielessä alimääräytynyttä, että se ottaa käsitteellisen hahmon vasta tietyn puhetavan myötä. Ahdistuksen tunnetta ja alakuloa on aina ollut olemassa. Eri aikojen ja kulttuurien tavat käsitteellistää niitä, diagnoosit, kuitenkin antavat noille vaikeasti kommunikoitaville kokemuksille muodon, tuovat ne diskursiivisen kommunikaation ja järkeilyn piiriin. Tällä tavoin terapeuttinen tieto muokkaa ja tuottaa minuutta 2020-luvun yhteiskunnissa. Se tarjoaa linssin, jonka läpi kuvaamme, selitämme ja suunnittelemme toimintaamme.

Lähteet

Ecclestone, K., & Brunila, K. (2015). Governing emotionally vulnerable subjects and ‘therapisation’of social justice. Pedagogy, Culture & Society, 23(4), 485-506.

Hacking, I. (1995a). Rewriting the soul: multiple personality and the sciences of memory. Princeton: Princeton University Press.

Kuorikoski, J. & S. Reijula. (2018). Kokeellinen yhteiskuntatiede), teoksessa Kaidesoja, T; Kankainen, T; & Ylikoski, P (toim.) Syistä Selityksiin – Kausaliteetti ja selittäminen yhteiskuntatieteissä, Gaudeamus, 279-307.

Lukianoff, G. Ja Haidt, J.  (2018). The coddling of the American mind: How good intentions and bad ideas are setting up a generation for failure. Penguin UK.

Wilson, T. D. (2004). Strangers to ourselves. Harvard University Press.

admin blog post, In Finnish

Yliopistorankingien Reaktiivisuus / Tuukka Kaidesoja

[ Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu osoitteessa yliopisto2020.fi ]

Kirjoittaja: Tuukka Kaidesoja

Yliopistorankingit ovat välineitä yliopistojen julkiseen arviointiin, jotka pohjautuvat järjestysasteikollisiin mittareihin. Monien muiden maiden tapaan myös Suomessa globaalien yliopistorankingien tulosten julkaisu ylittää valtamedioiden uutiskynnyksen. Maamme yliopistot myös tiedottavat näyttävästi sijoituksistaan nettisivuillaan – etenkin jos ne ovat nousseet edellisvuodesta. Helsingin yliopiston sivuilta löytyy jopa koontitaulukoita yliopiston menestyksestä viidessä globaalissa yliopistorankingissa ja kuvaajia rankingsijoitusten kehittymisestä viimeisen viiden vuoden aikana (ks. https://www.helsinki.fi/fi/tutustu-meihin/perustietoa-yliopistosta/menestysta-yliopistorankingeissa#shanghai-ranking–arwu-). Edellisen hallituksen aikana yliopistorankingeja käytettiin myös osaltaan suuntaamaan kansallista yliopistopolitiikkaa.

Yliopistorankingien julkisen näkyvyyden lisääntyessä yhä kasvava joukko yliopistorankingeja tutkivia tieteenharjoittajia on kyseenalaistanut yliopistorankingit paitsi niiden metodologisten ongelmien myös niiden tarkoittamattomien ja yliopistojen toiminnan kannalta haitallisten reaktiivisten vaikutusten vuoksi. Tämän kirjoituksen tavoitteena on kertoa, mistä yliopistorankingien reaktiivisuudessa on kyse, ja esitellä joitain tyypillisiä mekanismeja, joiden välityksellä yliopistorankingit tuottavat reaktiivisia vaikutuksia. Tässä kirjoituksessa en käsittele yliopistorankingien metodologisia ongelmia, joita esimerkiksi Heikki Patomäki on tarkastellut aiemmassa blogitekstissään (https://yliopisto2020.fi/rankingit-ovat-totuudenjalkeisen-yhteiskunnan-taydellinen-ilmentyma/).

Sosiaalisten ilmiöiden mittaamiseen liittyvä reaktiivisuus viittaa prosessiin, jossa ihmisten toiminnan tai ominaisuuksien mittaaminen muuttaa heidän ajatteluaan, tuntemuksiaan ja käyttäytymistään. Reaktiivisuuden käsitteeseen sisältyy oletus, että ihmiset ovat kognitiivisia toimijoita, joilla on kyky muokata toimintaansa ja uskomuksiaan ulkoisten odotusten ja kannustimien mukaisesti. Pelkkä tietoisuus mittaamisen kohteena olosta voi siis muuttaa henkilön käyttäytymistä. Sosiaalisten ilmiöiden mittarien reaktiivisuuteen voidaan suhtautua ainakin kahdella tavalla, jotka ovat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Kokeellisessa sosiaalipsykologiassa mittaamiseen liittyvää reaktiivisuutta, joka on koeasetelman kannalta tarkoittamatonta, pidetään tyypillisesti mittarien validiteetin kannalta ongelmallisena virhelähteenä. Politiikan ja hallinnon kontekstissa voidaan sitä vastoin tietoisesti pyrkiä kehittämään reaktiivisia mittareita ja niihin liittyviä palkkiojärjestelmiä, jotka kannustavat ihmisiä ja organisaatioita muuttamaan toimintaansa määrättyyn suuntaan (esim. tehokkaammaksi, tuottavammaksi, läpinäkyvämmäksi, vastuullisemmaksi tai laadukkaammaksi).

Yliopistorankingit sijoittuvat tieteellisen tutkimuksen kontekstin ja politiikan ja hallinnon kontekstin välimaastoon. Yhtäältä yliopistorankingien julkaisijat esittävät heidän laatimansa rankingmittarien perustuvan tieteelliseen metodologiaan. Toisaalta säännöllisesti julkaistavat yliopistorankingit tuottavat reaktiivisia vaikutuksia useiden eri toimijaryhmien toiminnan välityksellä, joista osa on rankingien laatijoiden tarkoittamattomia. Reaktiivisten vaikutustensa vuoksi yliopistorankingit eivät ainoastaan mittaa yliopistojen toiminnan laatua. Ne ovat enemmänkin alkaneet määrittää sitä, miten ”suuri yleisö” ja muut ei-akateemiset toimijat yliopistojen toiminnan laadun ymmärtävät, ja alkaneet samalla muokata yliopistojen toimintaa rankingmittareiden suuntaiseksi (esim. Espeland & Sauder 2016; Hazelkorn 2015). Empiiristä todistusaineistoa näille väitteille löytyy lähdeluettelon tutkimuksista. Tässä kirjoituksessa esittelen neljä suhteellisen yleistä mekanismia, joiden välityksellä yliopistorankingit voivat tuottaa reaktiivisia vaikutuksia yliopistojen toimintaan: itsensä toteuttavat ennusteet, Matteus-vaikutus, takaisinmallinnus ja liigataulukkometafora.

Yliopistorankingien yhteydessä itsensä toteuttavat ennusteet voidaan Espelandia ja Sauderia (2016, 31) seuraten määritellä prosesseiksi, jotka ”toteuttavat mittareihin sisältyvät odotukset tai ennustukset tai muulla tavalla lisäävät mittarin validiteettia kannustamalla mittariin mukautuvaa käyttäytymistä.” Tämä mekanismi on toiminnassa esimerkiksi tilanteessa, jossa yliopiston johto ryhtyy allokoimaan entistä enemmän rahaa lääketieteelliseen ja luonnontieteelliseen tutkimukseen, joka tuottaa esimerkiksi yhteiskuntatieteitä ja humanistisia tieteenaloja tehokkaammin julkaisuja korkean vaikuttavuuskertoimen (impact factor) tieteellisissä julkaisuissa. Koska monissa globaaleissa yliopistorankingeissa tällaisista julkaisuista saa eniten pisteitä, yliopistojen johdon toiminta toteuttaa rankingmittareihin sisäänrakennettuja odotuksia. Joihinkin yliopistorankingeihin sisältyvien mainekyselyiden on niin ikään dokumentoitu toimivan itsensä toteuttavien ennusteiden tavalla silloin, kun kyselyihin vastaavat asiantuntijat käyttävät aiempien yliopistorankingien tuloksia eri yliopistojen maineen pisteyttämisen perusteena.

Roberk K. Mertonin (1968) alkuperäisen idean mukaan Matteus-vaikutus tieteessä tarkoittaa karkeasti ottaen sitä, että ennestään kuuluisat ja arvostetut tutkijat saavat samasta tai samankaltaisesta tieteellisestä tuloksesta enemmän tunnustusta kuin vähemmän kuuluisat tutkijat, mikä johtaa toistuessaan etujen kasautumiseen pienelle ryhmälle ”huippututkijoita”. Yliopistorankingeihin sovellettuna Matteus-vaikutus viittaa siihen, että paremman rankingsijoituksen omaavat yliopistot pystyvät kasaamaan itselleen tehokkaammin erilaisia kilpailtuja resursseja kuin huonomman rankingsijoituksen saaneet yliopistot. Tällaisia resursseja voivat olla esimerkiksi opinnoissaan menestyvät uuden opiskelijat, eri tieteenalojen arvostetuimmat tutkijat, patentit ja ulkoinen tutkimusrahoitus. Richard Münch (2014) on argumentoinut, että tämä itseään vahvistava prosessi voi johtaa yliresurssointiin korkealle rankatuissa eliittiyliopistoissa ja aliresurssointiin rankingien keskitasolle ja pohjalle sijoittuvissa yliopistoissa erityisesti tilanteissa, joissa institutionaalinen säätely tai vastakkaiseen suuntaan vaikuttavat mekanismit eivät Matteus-vaikutuksia rajoita. Matteus-vaikutuksia tuottavan mekanismin toiminta muistuttaa itsensä toteuttavaa ennustusta erityisesti yliopistorankingien ääripäihin sijoittuvien yliopistojen osalta ja sitä vahvistaa osaltaan myös eliittiyliopistojen valikoivuus uusien opiskelijoiden valinnassa ja tutkimushenkilöstön rekrytoinnissa. Globaalissa mittakaavassa yliopistorankingien Matteus-vaikutukset voivat ilmetä myös eri maiden tai maanosien yliopistojen ja koulutuksellisen eriarvoisuuden lisääntymisenä.

Takaisinmallinnuksessa on yliopistorankingien tapauksessa kyse siitä, että yliopistojen henkilökunnan jäsenet purkavat rankinginmittarin osiin, jotta he voisivat parantaa yliopistonsa rankingsijoitusta manipuloimalla niitä datakomponentteja, jotka ovat helpoimmin ja tehokkaimmin heidän kontrolloitavissaan (Espeland & Sauder 2016, 33-36). Koska mittausdatan manipulointi muodostaa olennaisen osan tästä mekanismista, olen esittänyt sen nimeämistä uudelleen ”takaisinmallinnukseen pohjautuvaksi datan manipulaatioksi” (Kaidesoja 2022). Tämä manipulointi voi olla suoranaista huijaamista tilanteissa, joissa yliopistojen työntekijät kaunistelevat yliopistorankingeihin sisältyvien mittareiden saamia lukuarvoja siten, että yliopiston rankingpisteet parantuvat. Tällainen suora manipulointi on toki mahdollista vain sellaisten mittarien kohdalla, joiden implementointi on yliopistojen vastuulla. Useimmiten manipulointi onkin epäsuorempaa. Esimerkiksi yliopistot voivat ottaa käyttöön sisäisiä palkitsemisjärjestelmiä, jotka palkitsevat työntekijöiden sellaisista suorituksista, joiden on todettu vaikuttavan eniten näkyvimpien globaalien yliopistorankingien pisteisiin. Näitä voivat olla esimerkiksi korkeiden vaikuttavuuskertoimien lehdissä julkaistut artikkelit tai paljon siteeratut artikkelit. Lisäksi yliopistot voivat houkutella uusia kansainvälisiä opiskelijoita ja työntekijöitä eri maihin suunnatuilla mainoskampanjoilla, jotta niiden tulokset paranisivat kansainvälisyyttä painottavissa rankingeissa.

Itse hahmotelemani liigataulukkometafora-mekanismi pohjautuu George Lakoffin ja Mark Johnsonin (2003) käsitteellisten metaforien teoriaan. Liigataulukkometaforan perusajatuksena on se, että erityisesti ei-akateemiset toimijaryhmät, kuten yliopistoihin pyrkivät opiskelijat ja tiedepoliitikot, ovat taipuvaisia (kenties sitä itse tiedostamattaan) käyttämään urheilujoukkueiden liigataulukkoja osittaisena kognitiivisena mallina yliopistorankingien tulosten tulkinnalle (Kaidesoja 2022). Tällöin heillä on taipumus mieltää yliopistot urheilujoukkueiden tapaan toisiaan vastaan kilpaileviksi organisaatioiksi ja tehdä päätelmiä eri yliopistojen suhteellisesti laadusta suoraan niiden rankinginsijoituksen perusteella. Tällöin he tulevat olettaneeksi, että rankinginpisteitä voidaan käyttää yliopistojen laadun mittaamiseen vastaavalla tavalla kuin urheilujoukkueiden kauden aikana keräämiä pisteitä. Samalla he tulevat hyväksyneeksi muun muassa seuraavat rankingien logiikkaan sisältyvät oletukset: eri yliopistojen paikalliset eroavaisuudet ja tavoitteiden erot eivät ole relevantteja niiden suhteellisen laadun arvioinnin kannalta; huippuyliopistoja voi olla kerrallaan vain hyvin pieni joukko; ja yliopistojen välinen kilpailu on nollasummapeliä. Nämä oletukset siis kieltävät paitsi sen, että yliopistojen laatu voisi liittyä paikallisten yhteisöjen palvelemiseen ja keskenään erilaisten koulutuksellisten ja tutkimuksellisten päämäärien toteuttamiseen, myös sen, että hyvälaatuisia yliopistoja voisi olla samanaikaisesti monia ja että kaikkien yliopistojen laatu voisi parantua tai huonontua samanaikaisesti. Näin ollen liigataulukkometafora peittää näkyvistä monet yliopistorankingien ongelmista, jotka koskevat esimerkiksi rankingmittarien reaktiivisuutta, vinoumia ja niihin kätkettyjä arvovalintoja.

Yhteiskuntatieteellinen tutkimus on tuonut esille monia yliopistorankingien ongelmia, joista osa liittyy niiden tuottamiin reaktiivisiin vaikutuksiin. Tämän vuoksi yliopistopolitiikan toimijoiden ‒ kuten EU:n, eri maiden hallitusten ja korkeakoulutuksesta vastaavien ministeriöiden ‒ ja yliopistojen johdon olisi hyvä hahmottaa yliopistorankingien metodologisten ongelmien lisäksi se, millaisia haitallisia reaktiivisia vaikutuksia yliopistorankingeilla voi olla yliopistojen toimintaan ja millaisten mekanismien välityksellä nämä vaikutukset toteutuvat. Reaktiiviset vaikutukset eivät nimittäin poistu sillä, että vain todetaan rankingien olevan metodologisesti ongelmallisia, mutta silti käytetään niitä yliopistoja koskevan päätöksenteon perustana, koska muitakaan määrällisiä mittareita yliopistojen vertailuun ei ole saatavilla. Ehkäpä olisi aika miettiä, kannattaisiko yliopistopoliittisessa päätöksenteossa tukeutua entistä enemmän yliopistoja ja tiedettä koskevaan tieteelliseen tietoon ja jättää ongelmallisten yliopistorankingien luoma keinotekoinen yliopistojen välinen kilpailu vähemmälle huomiolle.

Tuukka Kaidesoja

Kirjoittaja toimii käytännöllisen filosofian yksikössä tutkijana johtamassaan tutkimusprojektissa, joka käsittelee kognitiotieteiden ja yhteiskuntatieteiden välisiä suhteita.

Kirjallisuus

Espeland, WN, Sauder, M (2007) Rankings and reactivity. American Journal of Sociology 113(1): 1–40.

Espeland, WN, Sauder, M (2016) Engines of Anxiety: Academic Rankings, Reputation, and Accountability. Russell Sage Foundation: New York.

Hazelkorn, E (2015) Rankings and the Reshaping of Higher Education: The Battle for World-class Excellence. Palgrave Macmillan: Houndmills (2nd ed.).

Kaidesoja, T (2019) Mittarien reaktiivisuus ja objektiivisuus yliopistojen yhteismitallistamisessa. Tiedepolitiikka 2/2019, 7–18.

Kaidesoja T. (2022) A theoretical framework for explaining the paradox of university rankings. Social Science Information. March. doi:10.1177/05390184221079470

Lakoff, G, Johnson, M (2003) Metaphors We Live by (with a New Afterword). The University of Chicago Press: Chicago and London.

Merton, RK (1968) The Matthew effect in science. Science 159 (3810): 56–63.

Münch, R (2014) Academic Capitalism: Universities in the Global Struggle for Excellence. Routledge: London.

admin blog post, In Finnish

Tieteeltä leikkaaminen ei ole säästämistä

Teksti: Uskali Mäki

Tiedemaailma toivoi, että Suomen eduskuntavaaleista vuosimallia 2019 tulisi tiedevaalit. Kukaan ei kuvitellut, että tieteen asia olisi ainoa tai edes päällimmäinen teema, sen verran kuumaa aiheistoa on tapetilla muutenkin, ilmastosta maahanmuuttoon, sotesta eriarvoistumiseen. Kunnollista kohennusta aikaisempaan kuitenkin kuulutettiin, sekä tieteelle osoitetussa tiedollisessa huomiossa että tieteelle osoitetuissa resursseissa.

Continue reading “Tieteeltä leikkaaminen ei ole säästämistä” →