Teksti: Uskali Mäki
Tiedemaailma toivoi, että Suomen eduskuntavaaleista vuosimallia 2019 tulisi tiedevaalit. Kukaan ei kuvitellut, että tieteen asia olisi ainoa tai edes päällimmäinen teema, sen verran kuumaa aiheistoa on tapetilla muutenkin, ilmastosta maahanmuuttoon, sotesta eriarvoistumiseen. Kunnollista kohennusta aikaisempaan kuitenkin kuulutettiin, sekä tieteelle osoitetussa tiedollisessa huomiossa että tieteelle osoitetuissa resursseissa.
Tieteelle osoitetusta huomiosta oli vaalikampanjoinnissa merkkejä useammankin puolueen puheenvuoroissa, kun aika ajoin todettiin, että tälle tai tuolle kannalle löytyy (tai ei löydy) tutkimuksen tukea; tai yleisemmin, että tehtäköön politiikkaa parhaan tutkimustiedon varassa. Ja toden totta, kaikki muut kuumat teemat, ilmastosta eriarvoistumiseen, ovat tieteellisen tutkimuksen kohteita, ja niitä koskevaa uutta informaatiota on lisääntyvästi tarjolla. Nyt kaivataan riittävää vastaanottoalttiutta ja –kykyä päättäjien suunnalla.
Tieteelle osoitettujen resurssien kohentumista saamme vielä hetken odotella. Hallitusohjelma vasta kertoo, mitä on luvassa. Monen puolueen taholta vaalien aikana puhuttiin lupaavasti ”tulevaisuusinvestoinneista”. Tätä puheenpartta tosin useimmiten käytettiin puolustettaessa koulutuksen merkitystä, mutta oli ilmeistä, että useimmat vähintään implisiittisesti katsoivat tämän käsitteen kattavan myös tieteen ja tutkimuksen.
Seuraavassa muutama huomio eväiksi hallitusohjelmaneuvotteluihin. Neuvotteluja voisi edistää, jos käsitteet, argumenttien peruspalikat, olisi hiottu teräänsä – tai ainakin pahimmat merkitysten sotkut olisi siivottu. (Toki tiedämme senkin, että toisinaan käsitteellinen epämääräisyys helpottaa näkemysten yhteensovittamista, sillä osapuolet voivat sen turvin tarjota taustajoukoilleen erilaisia tulkintoja samoista ilmauksista).
Sallittakoon siis jokunen tuumailu sanoista, niiden merkityksistä ja niiden kätkemistä tai paljastamista ajatuskuvioista.
Suomen tiedepolitiikan käytäntöjä on viime aikoina taivasteltu monelta kulmalta. Erityisesti on moitittu hallituksen “säästöjä” tieteen ja tutkimuksen rahoituksesta. Tämä on valitettava sekaannus, johon mediakin on kritiikittömästi langennut. Sanan merkityksiä on huomaamatta leikattu, ja tähän on ajattelemattomasti suostuttu. On käsitteellisen kunnianpalautuksen aika.
Säästäminen on tallentamista, tallennetun kartuttamista ja myöhempää hyödyntämistä. Se on pidättymistä leikkauksista, vaikkapa kun metsän säästöpuut jätetään kaatamatta monimuotoisuuden edistämiseksi. Jotta leikkaamisesta saataisiin säästämistä, leikattu asia tulisi laittaa säästöön karttumaan ja parempia käyttöjä odottamaan. Leikkaaminen itsessään ei ole säästämistä. Usein juuri päinvastoin. Leikattuja säästöpuita ei voi laittaa säästöön.
Leikkaaminen on supistamista ja poistamista, ja kun se kohdistetaan vääriin kohteisiin, syntyy pitkäkestoisia vaurioita. Metsä kärsii kun säästöpuut leikataan, tiede kärsii kun sitä ei säästetä lyhytnäköisiltä leikkauksilta. Päättäjiltä, jotka tieteeltä leikkaavat, ovat menneet siemenperunat ja ruokaperunat sekaisin. Perunanviljelijöidenkin edunvalvojat ovat viime vuosina erehtyneet popsimaan tieteen siemenperunoita. Tiede ei ole vain yksi menoerä samalla viivalla muiden joukossa.
Tieteeltä leikkaaminen ei ole säästämistä vaan tuhlausta. Tieteen aulis rahoittaminen sen sijaan on säästäväistä investointia tulevaisuuteen. Sen tuotot ilmaantuvat usein epäsuorin kanavin pitkän ajan kuluessa. Tuotot yhteiskunnalle ovat aina olleet valtavat. Näiden tuottojen hukkaaminen on tuhlausta, resurssien tehotonta käyttöä.
Tuhlausta on jättää käyttämättä luotettavaa tutkimustietoa päätöksenteon tueksi. Tuhlausta on tieteen instituutioiden taitamaton ja poukkoileva muokkailu ja ohjailu, jonka seurauksena tieteen tuotantokykyjä rapautuu. Tuhlausta on vaalikauden mittainen suunnitteluhorisontti ja sen seurauksena pidemmän aikavälin tiedollisten ja yhteiskunnallisten hyötyjen menettäminen.
Tiedepolitiikka on vaikea laji. Huonossa tiedepolitiikassa on liikaa valistumatonta lyhytnäköistä politiikkaa ja liian vähän tiedettä. Hyvä tiedepolitiikka puolestaan suhtautuu tieteeseen kaksin tavoin kunnioittavasti. Se ymmärtää varjella ja vahvistaa tiedettä huolehtimalla sen autonomiasta ja vakaasta rahoituksesta ja muista toimintaehdoista, jotka ovat edellytyksiä tieteen omaehtoiselle edistymiselle ja tämän mahdollistamille yhteiskunnallisille hyötyvaikutuksille. Ja se ymmärtää perustaa ratkaisunsa tiedettä ja sen instituutioita koskevalle tutkimustiedolle, koska tehtävä on liian vaikea ilman tutkimuksen tukea. Toden totta, valtakuntaan tarvitaan tieteentutkimuksen arvon ja aseman kohennus. Tiede on yhteiskunnallisen kehityksen ja ihmiskunnan haasteiden ratkaisemisen moottori. Tuota moottoria on – tietenkin! – huolella tutkittava ja tutkimustiedon nojalla varovasti säädettävä, jotta se ihmiskuntaa parhaiten palvelisi.
Hyvän tiedepolitiikan toteuttaminen voi olla hankalaa, Suomesta kun yhä puuttuu tieteentutkimuksen kunnollisesti resursoitu tutkimuskeskus, jonka tuella tiedepolitiikkaakin voitaisiin tehdä tiedepohjaisemmin. Tiedeministerikin vielä puuttuu. Myös rakenteilla oleva tiedeneuvonnan organisaatio, toimiakseen asianmukaisesti, edellyttää systemaattista tutkimusta tieteen ja sen yhteiskunnallisten suhteiden rakennedynamiikasta. Kuten tiedämme, TINTin nykyinen tutkimusagenda on siten viritetty, että sen tutkimuksellinen ja yhteiskunnallinen relevanssi kohtaavat erinomaisesti näitä tarpeita ajatellen.
Muistelen, että jokunen vuosi sitten poliittisen retoriikan sanasto vaihtui lähes yhdessä yössä. Aiemmin oli puhuttu leikkauksista, jolloin syntyneet mielleyhtymät olivat pääosin kielteisiä. Sitten ykskaks ruvettiin puhumaan säästöistä, ja miksei, säästäminenhän mielletään hyveellisenä toimintana. Leikattiin pois termi ’leikkaus’ ja leikattiin termiltä ’säästö’ sen olennaisia merkityksiä. Joku tutkija voisi ottaa selvittääkseen, miten siinä näin kävi. Jospa hallintokiireiltään onnistuisi kilpailemaan tutkimukselleen rahoituksen. Ellei sitten ole jo muuttanut Ruotsiin.